JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Et ole yk­sin

Päivämiehen vierasblogi
Nykyiset blogit
21.9.2016 6.15

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160921061500

Lu­mi­jo­en su­vi­seu­ro­jen per­jan­tai-aa­mu­na ha­vah­dun pu­he­li­men pi­ri­nään. Vil­kai­sen pu­he­lin­ta, asi­a­na­ja­ja soit­taa. Vas­taan pu­he­luun asun­to­au­tos­sa, Sii­o­nin lau­lun kai­ku­es­sa vie­rei­ses­tä kai­u­tin­tol­pas­ta. Asi­a­na­ja­ja­kin kuu­lee sen ja tuu­maa pu­he­li­men toi­ses­sa pääs­sä, et­tä tai­dat ol­la par­haas­sa mah­dol­li­ses­sa pai­kas­sa vas­taa­not­ta­mas­sa tätä pu­he­lua. Kon­kurs­si. Tämä sana jää pu­he­lus­ta mie­lee­ni. Nyt se on tot­ta. Kyy­nel­sil­min ker­ron vai­mol­le pu­he­lus­ta.

Nyt, joi­ta­kin vuo­sia kon­kurs­sin jäl­keen, py­säh­dyn miet­ti­mään ta­pah­tu­nut­ta. Kon­kurs­sis­ta jäi pit­kät jäl­jet. Oma­ko­ti­ta­lon ver­ran vel­kaa. En­tis­ten pääl­le. Vaih­to­eh­to­ja ei ol­lut. Ys­tä­vä­ni to­te­si, et­tei hän voi ym­mär­tää, mi­ten sel­vi­ät­te tuos­ta vel­ka­mää­räs­tä. En ym­mär­tä­nyt it­se­kään. En jak­sa­nut mo­nel­le pu­hua, vain muu­ta­mil­le har­voil­le. Kaik­ki ei­vät ym­mär­tä­neet. Omal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa ol­les­sa­ni koin, et­tä use­am­pi­kin ta­pah­tu­nees­ta tie­toi­nen oli­si ha­lun­nut tul­la ky­se­le­mään kuu­lu­mi­sia mut­ta ei roh­jen­nut.

Mi­ten mei­dän nyt käy, mi­ten sel­viy­dym­me eteen­päin? Pak­su nip­pu mak­sa­mat­to­mia las­ku­ja, pe­rin­tä­kir­jei­tä, kat­kai­su­va­roi­tus säh­kö­lai­tok­sel­ta, ulo­sot­to­mie­hel­tä kir­jei­tä nip­pu­tol­kul­la. Kaik­ki tu­lot me­ne­vät lai­no­jen ly­hen­nyk­siin ja pa­kol­li­seen ar­jen pyö­rit­tä­mi­seen. Pos­tis­sa tu­lee kir­je päi­vä­ko­dil­ta: "Va­li­tet­ta­vas­ti em­me voi ot­taa huo­mi­oon yri­tyk­sen­ne kon­kurs­sis­ta ai­heu­tu­nei­ta vel­ko­ja päi­vä­hoi­to­mak­sun mää­ri­tyk­ses­sä." Nie­les­kel­len saan sa­not­tua rat­sas­tus­tun­neis­ta haa­vei­le­val­le tyt­tä­rel­le, et­tei isäl­lä ja äi­dil­lä ole juu­ri nyt mi­tään mah­dol­li­suuk­sia mak­saa tun­te­ja.

Tun­tuu, et­ten jak­sa enää, töis­sä käyn­ti on yh­tä tus­kaa. Kyy­ne­leet sil­mä­kul­mas­sa py­säh­dyn lin­ja-au­to­py­sä­kil­le ja ris­tin kä­te­ni. Sa­non ihan ää­neen, mel­kein huu­dan au­tos­sa: "Au­ta ra­kas tai­vaan Isä mei­tä." Py­säh­dyn kuun­te­le­maan lau­lua, joka kuu­luu au­ton soit­ti­mes­ta: "Hän ai­na meil­le loh­du­tuk­sen tuo oi­ke­al­la het­kel­lä. Hän kuu­lee har­taan kai­pauk­sen ja py­syy mei­tä lä­hel­lä. Hän eh­tii kyl­lä aut­ta­maan, yl­lät­tää mei­dät ar­mol­laan." (VK 370:4.) Ajat­te­len, et­tä sat­tu­mal­ta­ko juu­ri tämä lau­lu soi. Sa­nat käy­vät koh­ti, mie­li rau­hoit­tuu, on taas hel­pom­pi ol­la. Us­kon ja luo­tan, et­tä sel­vi­än täs­tä­kin päi­väs­tä.

Il­lal­la lu­em­me yh­des­sä las­ten kans­sa jo lap­suus­ko­dis­sa opit­tua il­ta­ru­kous­ta, van­haa Sii­o­nin lau­lua: "Tule Jee­sus ja siu­naa las­tas, on tuu­li­nen maa­il­man tie. Kä­tes voi­ma­kas tur­vak­si an­na, kun uu­vun niin nos­ta ja kan­na. Iki­rau­haan ker­ran vie." Ajat­te­len lau­lun sa­no­ja, mi­ten tot­ta ne ovat. Ian­kaik­ki­set kä­si­var­ret kan­ta­vat täs­sä ja nyt, mi­nu­a­kin.

Sit­ten tu­lee työ­ta­pa­tur­ma. Vi­al­li­nen nau­la­pys­sy pa­mah­taa, ja pit­kä nau­la me­nee käm­me­nes­tä läpi. Pie­ni rei­kä kä­des­sä, äk­ki­ä­hän tuo pa­ra­nee, tuu­mai­lee en­sim­mäi­nen lää­kä­ri. Mut­ta kun ei pa­ra­ne. Jou­du­taan kak­si ker­taa leik­kaa­maan ja fy­si­o­te­ra­peu­til­la käy­mään kym­me­niä ker­to­ja. Käsi ei mei­naa edel­leen­kään pa­ran­tua. Sai­raus­lo­ma kes­tää liki puo­li­tois­ta vuot­ta. Jäl­keen­päin ajat­te­len ih­me­tel­len, mi­ten tuo­hon­kin ta­pa­tur­maan si­säl­tyy suu­ri siu­naus. Il­ta­ru­kouk­sen sa­nat käy­vät to­teen. Omat voi­mat eh­tyi­vät, mut­ta tai­vaan Isä jär­jes­ti ta­pa­tur­man kaut­ta riit­tä­vän toi­meen­tu­lon per­heel­le pit­käk­si ai­kaa.

Kuu­des lap­sem­me syn­tyy mel­kein pari kuu­kaut­ta etu­a­jas­sa. Tai oi­ke­as­taan kah­dek­sas. Vuo­sia ai­em­min olem­me hau­dan­neet kak­si pien­tä, kuol­lee­na syn­ty­nyt­tä en­ke­li­poi­kaam­me. Tä­män­kin lap­sen koh­dal­la aja­tuk­set ris­tei­le­vät pa­him­mis­sa vaih­to­eh­dois­sa. Mi­ten tämä, al­le kak­si­ki­loi­nen pie­no­kai­nen sel­vi­ää.

Toi­meen­tu­lo­huo­let ah­dis­ta­vat koko per­het­tä. Pro­vi­si­o­palk­kai­se­na myyn­ti­mie­he­nä hä­täi­len, mil­lai­nen tu­lee kuu­kau­den myyn­ti­tu­lok­ses­ta, mi­ten sel­viy­dym­me, kun vai­mo on vau­van kans­sa sai­raa­las­sa ja vii­si las­ta ko­to­na tar­vit­se­vat isää. Yl­lät­tä­väl­lä ta­val­la kaik­ki jär­jes­tyy ja tun­tuu, et­tä jo­kai­nen asi­a­kas os­taa. Kuu­kau­den myyn­ti nou­see en­nä­tys­lu­ke­miin. Mi­ten tämä on edes mah­dol­lis­ta?

Tä­män ke­sän su­vi­seu­roi­hin ajel­les­sa kuun­te­len vuo­sien ta­kai­sia su­vi­seu­ra­saar­no­ja. Erään pu­heen lo­pus­sa pu­hu­ja ai­van kuin tii­vis­tää saar­nan­sa muu­ta­maan lau­see­seen: "älä siis jää mat­ka­ys­tä­vä­ni yk­sin, kun tun­tuu, et­tet jak­sa, älä jää yk­sin miet­ti­mään sitä ky­sy­mys­tä: voi her­ra­ni, mi­ten mei­dän käy, mi­ten mi­nun käy, omas­sa elä­mäs­sä, per­hees­sä, us­ko­mi­ses­sa. Sii­o­nis­sa on avoi­mia as­ti­oi­ta, vel­jiä ja si­sa­ria, joi­den kans­sa voi pu­hua ties­tä ja mat­kas­ta, ker­toa mikä miel­tä pai­naa, mikä pe­lot­taa, mikä uu­vut­taa. Minä us­kon, et­tä sel­lai­sia mat­ka­ys­tä­viä sinä löy­dät, joil­le voit ker­toa omia asi­oi­ta­si ja miet­tiä yh­des­sä tie­tä eteen­päin. Se tie ihan var­mas­ti löy­tyy. Ju­ma­la avaa sen tien, Ju­ma­la kul­jet­taa sitä tie­tä pe­ril­le as­ti."

Mie­tin tuo­ta pu­het­ta mon­ta ker­taa jäl­keen­päin, mi­ten tot­ta se on­kaan. Näi­tä avoi­mia as­ti­oi­ta, rak­kai­ta vel­jiä ja si­sa­ria on löy­ty­nyt mei­dän­kin per­heen ym­pä­ril­tä. Mon­ta ker­taa on ol­lut mah­dot­to­mal­ta vai­kut­ta­va ti­lan­ne ja ulos­pää­syä ei ole nä­ky­nyt. Ai­na on kui­ten­kin tie au­en­nut eteen­päin. Päi­vä ker­ral­laan. Vaik­ka mo­nes­ti on tun­tu­nut oma ris­ti kaik­kein ras­kaim­mal­ta, niin mo­nien mat­ka­ys­tä­vien ko­ke­muk­set ovat ol­leet sa­man­lai­sia, em­me ole yk­sin.

En­nen kon­kurs­sia oli vauh­ti pääl­lä, oli vaik­ka min­kä­lai­sia suun­ni­tel­mia, ta­voit­tei­ta, pää­mää­riä. Edel­leen nii­tä on, mut­ta tär­keim­pä­nä on halu pääs­tä voit­ta­ja­na pe­ril­le, vaik­ka jäl­ki­jou­kon vii­mei­se­nä mut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan yh­tey­des­sä.

Kä­ve­len vai­mon ja pie­nim­pien las­ten kans­sa su­vi­seu­ra­ken­täl­lä il­ta-au­rin­gon hil­jaa las­kies­sa. On ih­meel­li­sen hyvä ol­la. Ar­ki­huo­let, kiu­sauk­set, kaik­ki ajal­li­nen haih­tuu het­kek­si. Tun­tuu kuin sai­sin mais­taa tai­vaal­li­sen ilon esi­ma­kua.

"Pa­rem­pi vä­hän vai­vaa kan­taa ja luot­taa Her­ran hy­vyy­teen tyy­ty­en sii­hen, mitä an­taa hän lau­pi­aas­ti lap­sil­leen. Ei isäl­täm­me tai­vaas­sa tar­peem­me ole sa­las­sa." (VK 370:3.)

Mark­ku Man­ni­nen

Päivämiehen Vierasblogi
Päivämiehen verkkolehden vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia lehdessämme. Lukijat voivat tarjota tekstejään julkaistavaksi vierasblogiin.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys