JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ha­vah­duin on­nel­li­seen oloon

25.9.2021 6.15

Juttua muokattu:

27.9. 10:31
2021092710312020210925061500
Lastenhoitoviikonlopun aarteita.

Lastenhoitoviikonlopun aarteita.

Helmi Yrjänä

Lastenhoitoviikonlopun aarteita.

Lastenhoitoviikonlopun aarteita.

Helmi Yrjänä

Kir­joit­te­lin aja­tuk­sia ylös tätä teks­tiä var­ten sun­nun­tai-il­ta­na yh­den­tois­ta jäl­keen il­lal­la. Olin hy­vin vä­sy­nyt pit­käs­tä vii­kos­ta, mut­ta yl­lät­tä­en mie­li hy­mi­si­kin on­nel­li­se­na uu­pu­neen äri­nän si­jaan.

Ope­tus­har­joit­te­lus­sa ku­lu­nut viik­ko imi me­hu­ja ja jak­sa­mis­ta. Kou­lu­hom­mien teko piti aloit­taa mo­ne­na päi­vä­nä jo seit­se­mäl­tä, ja hom­mia riit­ti usein il­taan as­ti. Vii­kon­lo­puk­si olin lu­pau­tu­nut las­ten­hoi­ta­jak­si en­nal­ta tun­te­mat­to­maan per­hee­seen. Pit­kin viik­koa jän­nit­ti, mi­ten voi­mat riit­tä­vät vie­lä vii­kon­lop­pu­na, kun las­ten kans­sa oli­si hyvä ol­la läs­nä lä­hes sa­tap­ro­sent­ti­ses­ti.

Las­ten­hoi­to­keik­ka oli vä­syt­tä­vä, mut­ta iha­na. Ke­rä­sin it­see­ni mah­dol­li­sim­man pal­jon an­te­li­aas­ti lah­joi­tet­tu­ja kos­ke­tuk­sia: ha­le­ja, si­li­tyk­siä ja ku­ti­tuk­sia. En eh­kä oli­si jak­sa­nut koko vii­kon­lop­pua il­man sitä lä­hei­syy­den run­saut­ta.

Yl­lä­tin it­se­ni, kun sun­nun­tai­na vas­ta­sin myön­tä­väs­ti il­ta­ky­lä­kut­suun. Edel­li­ses­tä il­ta­ky­läi­lys­tä oli jo ai­kaa, ja vii­mei­sim­mät ker­rat oli­vat ol­leet vain pie­nen po­ru­kan ky­liä. Ajat­te­lin, et­tä jak­san eh­kä käy­dä tun­te­roi­sen pyö­räh­tä­mäs­sä. Toi­sin kui­ten­kin kävi, ja läh­din nuk­ku­maan vas­ta vä­hän vail­le yk­si­tois­ta.

Is­tu­es­sa­ni il­ta­ky­lä­pai­kan pöy­dän ää­res­sä ha­vah­duin sii­hen, et­tä oli hyvä ol­la. Tun­tui, et­tä olin juu­ri oi­ke­as­sa pai­kas­sa. Mi­nua ei vä­syt­tä­nyt, ei­kä ih­mis­ten seu­ra ah­dis­ta­nut. Pit­käs­tä ai­kaa nau­roin kun­nol­la, ko­vas­ti ja pal­jon. Ihan to­taa­li­sel­ta nau­ru­he­pu­lil­ta kui­ten­kin sääs­tyt­tiin täl­lä ker­taa, mut­ta hy­vin va­pau­tu­nut­ta se nau­ru oli. Tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon sii­tä huo­li­mat­ta, et­ten pal­joa pu­hu­nut­kaan. Usein yli vii­den ih­mi­sen ky­lis­sä olen enem­män kuun­te­li­ja­na kuin ker­to­mas­sa it­se jo­ta­kin.

Käm­pil­le kä­vel­les­sä­ni hy­myi­lin. Olo oli sen ver­ran on­nel­li­nen, et­tä sii­hen kiin­nit­ti ihan huo­mi­o­ta. Vii­me ai­koi­na elä­mä on sel­ke­äs­ti ol­lut ta­sa­pak­sun ta­val­lis­ta, kos­ka tuo olo he­rät­ti.

On­nel­li­nen olo toi mie­leen, mi­ten puo­lik­kaan opis­to­vuo­den ja en­sim­mäi­sen opis­ke­lu­syk­syn ai­ka­na yri­tin kol­me ker­taa kir­joit­taa on­nel­li­suu­des­ta. En ihan tie­dä, mik­si teks­tit jäi­vät vain yri­tyk­sik­si. Jo­ta­kin sii­tä vuo­des­ta kui­ten­kin ker­too se, et­tä kir­joi­tus­ten ai­hee­na oli on­nel­li­suus.

Yk­si teks­ti­raa­ki­leis­ta al­koi näin:

”Mie oon on­nel­li­nen.

On­nel­li­suus on ai­ka häm­men­tä­vä asia, sitä on han­ka­la ku­vail­la mi­ten­kään. Jos­kus vaan tun­tuu, et­tä hei, mi­nä­hän oon on­nel­li­nen.”

Juu­ri niin tun­sin sil­loin kä­vel­les­sä­ni il­ta­ky­läs­tä käm­pil­le.

Pari vuot­ta sit­ten olin vä­sy­nyt mel­kein koko vuo­den. Sil­loin läh­din vain hy­vin har­voin seu­ro­jen jäl­keen mui­den mu­ka­na il­ta­ky­liin. Ih­mis­ten pal­jous ah­dis­ti. Muis­tan yh­den­kin ker­ran, kun il­ta­ky­läs­sä suu­rin osa ih­mi­sis­tä oli ou­to­ja. En tun­te­nut olo­a­ni yh­tään mu­ka­vak­si ja me­nin yk­sin ylä­ker­taan it­ke­mään ah­dis­ta­vaa oloa.

On loh­dut­ta­vaa huo­ma­ta, et­tä elä­mä on täyn­nä eri­lai­sia vai­hei­ta. Toi­set ovat pi­dem­piä ja kes­tä­vät esi­mer­kik­si vuo­den, kun taas toi­set me­ne­vät vii­kos­sa ohi. Sel­vi­sin sii­tä vä­sy­vuo­des­ta­kin näin jäl­keen­päin aja­tel­tu­na mel­ko vä­häl­lä. Mi­nul­le oli hel­po­tus, kun ko­koon­tu­mis­ra­joi­tuk­set vä­hen­si­vät so­si­aa­lis­ten kon­tak­tien mää­rää. Sil­loin jak­soin pa­rem­min ne vä­hät ja tär­ke­ät yh­des­sä­o­lon het­ket per­heen ja lä­him­pien ys­tä­vien kans­sa.

Täl­lä het­kel­lä elä­mä on täyt­tä, ja sii­nä on eri­lai­sia mer­ki­tyk­siä. Tun­tuu oi­ke­al­ta ol­la juu­ri täs­sä ti­lan­tees­sa. Vii­kot ku­lu­vat kou­lun, lau­lu­har­ras­tus­ten, ys­tä­vien ja per­heen pa­ris­sa. Mi­nul­le us­kot­tiin kuo­ron vuo­si­ko­kouk­ses­sa yk­si vas­tuu­teh­tä­vä. Teh­tä­vä ei ole suu­ri, mut­ta läm­mit­tää miel­tä aja­tel­la, et­tä mi­nuun luo­te­taan.

Yk­si tänä syk­sy­nä kuo­ros­sa lau­let­ta­vis­ta lau­luis­ta on Toi­vo Kuu­lan sä­vel­tä­mä ja Hel­mi Se­li­nin sa­noit­ta­ma Nuku (1904). Kun lau­loim­me sitä en­sim­mäis­tä ker­taa, kiin­ni­tin huo­mi­o­ta lau­lun sa­noi­hin. Ai­em­min te­os­ta kuun­nel­les­sa­ni sa­nat oli­vat men­neet ohi, mut­ta nyt ne kä­vi­vät suo­raan päin ja kos­ket­ti­vat. Ei tul­lut sil­lä ker­ral­la lau­la­mi­ses­ta mi­tään.

“Nuku sinä, joka uu­pu­en

ui­nu­maan käyt rau­haa ru­koil­len,

sul­je, sul­je it­ke­vä

sil­mä, sil­mä si­ner­vä

um­pe­hen!”

Hel­mi Se­lin

HelmiYrjänä
Olen lukemista, kirjoittamista ja opettamista yliopistossa opiskeleva runotyttö. Aikani kuluu musiikin ja valokuvaamisen parissa sekä seikkailemisen haaveilussa, mutta muistan kuitenkin hoitaa myös ihanat huonekasvini. Kun kirjoitan, kirjoitan ihmisille ja toivon saavani heidät ajattelemaan. Jos toiveeni toteutui ja jokin tekstini sai ajatuksesi heräämään, kuulisin niitä mielelläni: helmiyrjana (at) gmail.com.
25.10.2021

Ku­nin­kait­ten­kin edes­sä ker­ron ar­kai­le­mat­ta si­nun lii­tos­ta­si. Ps. 119:46

Viikon kysymys