Jari Ha­ka­la

En ole uu­den­vuo­den lu­paus­ten te­ki­jä. Sil­ti huo­maan, et­tä vuo­den vaih­tu­es­sa mie­lee­ni nou­see aja­tuk­sia ja erään­lai­sia hil­jai­sia ta­voit­tei­ta sii­tä, mi­ten oli­si hyvä elää ja toi­mia.

Men­nyt vuo­si oli mi­nul­le eri­tyi­nen. Oman sai­rau­te­ni hoi­to al­koi, ja se teki vuo­des­ta omal­la ta­val­laan haas­ta­van. Sai­ras­lo­mal­la ol­les­sa oli­si eh­kä pi­tä­nyt ol­la ai­kaa aja­tel­la, mut­ta jäi­kö sitä lo­pul­ta kui­ten­kaan? Aja­tuk­set kyl­lä pyö­ri­vät, mut­ta py­säh­ty­mi­nen ei ol­lut it­ses­tään sel­vää. Mu­ka­na kul­ki myös epä­var­muus, jota en ai­na osan­nut edes sa­noit­taa. Eh­kä juu­ri sil­loin oli­si pi­tä­nyt py­säh­tyä kaik­kein eni­ten.

Olen usein mie­les­sä­ni lu­van­nut it­sel­le­ni, et­tä työn­nän taa­em­mak­si omia huo­no­ja puo­li­a­ni, esi­mer­kik­si lii­an no­pe­aa re­a­goin­tia epä­koh­tiin vaik­ka­pa sil­loin, kun lap­si sot­kee ruo­ka­pöy­däs­sä. Ää­nen­ta­so­ni nou­see tur­han hel­pos­ti en­nen kuin aja­tus eh­tii mu­kaan.

Kun kään­nän kat­see­ni omaan käyt­täy­ty­mi­see­ni rak­kai­ta lä­him­mäi­si­ä­ni koh­taan ko­to­na, löy­dän enem­män moi­tit­ta­vaa kuin kii­tet­tä­vää. Sil­ti tie­dän, et­tä olen – tai osaan ol­la – myös ihan koh­tuul­li­sen hyvä isä ja puo­li­so. Ai­na­kin omas­ta mie­les­tä­ni.

Eh­kä kyse ei ole­kaan täy­del­li­syy­des­tä. Luu­len, et­tä lap­si ei tar­vit­se vir­hee­tön­tä van­hem­paa ei­kä puo­li­so vir­hee­tön­tä puo­li­soa, vaan sel­lais­ta, joka osaa py­säh­tyä, kor­ja­ta ja pyy­tää an­teek­si. Sel­lais­ta, joka yrit­tää uu­del­leen. Riit­tä­vän hyvä voi ol­la pal­jon pa­rem­pi kuin täy­del­li­nen.

Mis­sä me usein epä­on­nis­tum­me? Kir­joi­tan nyt mo­ni­kos­sa, kos­ka tie­dän, et­ten ole yk­sin. Mo­net van­hem­mat, isät ja äi­dit, ko­ke­vat riit­tä­mät­tö­myyt­tä.

Osaan­ko ol­la ai­dos­ti läs­nä, kun lap­sel­la­ni on asi­aa? Jak­san­ko kuun­nel­la hä­nen asi­an­sa lop­puun, vai kes­key­tän­kö kat­se pu­he­li­mes­sa? Olen­ko kiin­nos­tu­nut hä­nen kou­lu­päi­väs­tään, hoi­to­pai­kan ar­jes­ta, vai ky­syn­kö vain no­pe­as­ti, mui­den asi­oi­den lo­mas­sa? Kuin­ka usein pu­he­lin on kä­des­sä­ni sil­loin, kun lap­si pu­huu? Kuin­ka usein nyök­kään, mut­ta aja­tuk­se­ni ovat jos­sain muu­al­la?

Olet­ko sinä ky­sy­nyt po­jal­ta tai tyt­tä­rel­tä­si: "Mitä si­nul­le kuu­luu?" Ei ohi­men­nen, ei sa­mal­la kun se­laat uu­ti­sia, vaan py­säh­ty­en, sil­miin kat­so­en, kä­des­tä kiin­ni pi­tä­en.

Läs­nä­o­lo ei ai­na vaa­di pit­kiä kes­kus­te­lu­ja tai eri­tyi­siä het­kiä. Usein se on suun­ta: pu­he­lin pois, kat­se toi­seen ja het­ki ai­kaa. Jos­kus se riit­tää. Jos­kus läs­nä­o­lo ei ole edes sa­no­ja. Se on kos­ke­tus­ta. Lap­sen si­lit­tä­mis­tä ohi­men­nen ja sy­liin ot­ta­mis­ta, vaik­ka het­ki oli­si ly­hyt.

Nuk­ku­maan men­nes­sä nuo het­ket voi­vat ol­la tär­kei­tä. Hil­jai­nen het­ki sän­gyn reu­nal­la. Käsi lap­sen pääl­lä, sel­kää si­lit­tä­en. Ly­hyt il­ta­ru­kous, siu­naa­mi­nen – ei vaa­dit­tu­na, ei vel­vol­li­suu­te­na, vaan sil­loin kun omat voi­ma­va­rat sii­hen riit­tä­vät. Het­ki, jos­sa kii­re ei ole mu­ka­na. Pie­ni ele, joka sa­noo: olet tur­vas­sa, olet tär­keä.

Mi­ten olet huo­mi­oi­nut lap­si­a­si? Mi­ten olet huo­mi­oi­nut puo­li­so­a­si ar­jes­sa? Olet­ko osan­nut sa­noa – tai osaat­ko näyt­tää – heil­le, kuin­ka tär­kei­tä he si­nul­le ovat? Mil­loin vii­mek­si sa­noit kii­tos? Mil­loin vii­mek­si pyy­sit an­teek­si lap­sel­ta­si, puo­li­sol­ta­si?

Mil­loin sa­noit, kii­tos kan­nus­tuk­ses­ta. Kii­tos, et­tä mi­nul­le on ruo­ka val­mii­na. Ai et­tä, mi­ten mu­ka­va kah­vi­het­ki si­nun kans­sa­si on. Läh­de­tään yh­des­sä len­kil­le. Las­ke­taan mä­keä, ke­rä­tään kä­py­jä. Nau­re­taan yh­des­sä.

Kun py­säh­dyt miet­ti­mään, mi­ten olet koh­dan­nut lä­him­mäi­si­ä­si ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na, löy­tyy­kö pa­ran­net­ta­vaa?

En ajat­te­le, et­tä pi­täi­si kai­vel­la tai kie­ris­kel­lä omas­sa huo­nou­des­sa tai riit­tä­mät­tö­myy­des­sä. En­nem­min­kin kyse on sii­tä, et­tä us­kal­lam­me kat­soa pei­liin il­man ruos­kaa. Huo­mi­on kiin­nit­tä­mi­nen omaan käyt­täy­ty­mi­seen ja ta­paan ol­la tois­ten kans­sa voi ava­ta uu­den nä­ky­män: näin­kin voi­si toi­mia.

Sai­raus on opet­ta­nut mi­nul­le ai­na­kin ra­jal­li­suut­ta. Kaik­keen en pys­ty, kaik­kea en hal­lit­se. Eh­kä se opet­taa myös ar­mol­li­suut­ta it­seä ja mui­ta koh­taan. Ja jos­kus pie­ni­kin muu­tos ar­jes­sa, ää­nen­pai­nos­sa, kat­sees­sa tai kos­ke­tuk­ses­sa, tai pu­he­li­men lait­ta­mi­nen hyl­lyl­le voi ol­la mer­kit­tä­vää.

Sa­mal­la ta­val­la olen al­ka­nut poh­tia myös omaa jak­sa­mis­ta­ni ja ke­ho­a­ni. Ei suur­ten muu­tos­ten tai tiuk­ko­jen sään­tö­jen kaut­ta, vaan ar­kis­ten va­lin­to­jen. Sitä, mitä syön, mi­ten syön – ja mik­si. Eh­kä ter­veel­li­sem­pi ruo­ka­va­lio ei ole pro­jek­ti tai lu­paus, vaan yk­si tapa pi­tää huol­ta it­ses­tä. Ja sitä kaut­ta myös muis­ta.

Vuo­si ei vaih­du het­kes­sä, ei­kä ih­mi­nen muu­tu yh­des­sä yös­sä. Mut­ta eh­kä uu­den vuo­den kyn­nyk­sel­lä voi teh­dä yh­den pie­nen pää­tök­sen: ol­la hie­man enem­män läs­nä niil­le, jot­ka ovat kaik­kein tär­keim­piä. Ja koh­del­la myös it­se­ään vä­hän lem­pe­äm­min. Il­man vaa­ti­muk­sia. Ja se riit­tää.

Hy­vää ja toi­vo­ri­kas­ta uut­ta vuot­ta si­nul­le.