JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ja niin minusta tuli rouva

13.6.2023 6.35

Juttua muokattu:

13.6. 09:29
2023061309294320230613063500

Hel­mi Au­tio

Lä­he­tin si­nul­le pos­tis­sa

pa­lan ar­ke­a­ni

kuu­lu­mi­si­a­ni ja me­no­ja­ni

su­jau­tin mu­kaan

muu­ta­man läm­pi­män aja­tuk­sen

hat­ta­rai­sia haa­vei­ta

ja Tai­vaan Isäl­le osoi­te­tun ru­kouk­sen.

Tu­li­vat­ko­han ne pe­ril­le as­ti?

Tai­si­vat men­nä pe­ril­le mo­lem­piin suun­tiin. Kir­jeen läm­pi­mis­tä aja­tuk­sis­ta ja ru­kouk­ses­ta ku­lui muu­ta­ma viik­ko sii­hen, et­tä näin edes­sä­ni sen hen­ki­lön, jon­ka nau­rua olin pu­he­li­mes­sa kuun­nel­lut ja haa­veil­lut pur­kit­ta­va­ni. Vä­li­mat­kan ta­kia näim­me noin ker­ran kuus­sa. Tu­tus­tuim­me vä­hi­tel­len ja ys­tä­vys­tyim­me vies­tien ja pu­he­lui­den avul­la. Elä­mä­ni oli yh­tä tun­tei­den vuo­ris­to­ra­taa, en­kä mei­nan­nut py­syä kyy­dis­sä. Vuo­ris­to­ra­dan sy­vim­mäs­tä kuo­pas­ta nou­sin niin ih­meel­li­sen ke­vyin mie­lin, et­ten voi­nut us­koa sen ole­van tot­ta.

Ui­nu­maan käy­vän au­rin­gon

ve­nyt­te­le­vä il­ta­pu­na

kau­kai­sen lä­hei­syy­den her­kät

ais­ti­re­sep­to­rit

häm­men­ty­nei­nä

sii­nä pa­le­let

mi­nun­kin puo­les­ta­ni

mi­nun ta­ki­a­ni

toi­vo hen­git­tää.

Helmi Autio

Ke­säl­lä näim­me Su­vi­seu­rois­sa ja kak­sis­sa opis­to­seu­rois­sa use­am­man ker­ran. Nä­ke­mi­nen oli jän­nit­tä­vää, kos­ka em­me ol­leet ker­to­neet ys­tä­vyy­des­täm­me per­heil­lem­me. Toi­sen seu­ra oli kui­ten­kin niin ar­vo­kas­ta, et­tei jän­ni­tys es­tä­nyt mei­tä viet­tä­mäs­tä ai­kaa yh­des­sä. Suu­rim­mak­si osak­si näim­me il­tai­sin, kun hä­mä­rä toi tur­vaa. Mon­ta lä­hel­tä piti -ti­lan­net­ta sel­vi­sim­me, kun­nes su­vis­ten maa­nan­tai­aa­mun aa­mu­pa­lal­la kol­me si­sa­rus­ta­ni is­tui vie­reem­me. Minä ha­jo­tin her­mos­tuk­sis­sa­ni ret­ki­haa­ruk­ka­ni jo­gurt­ti­pur­kin kan­teen sa­mal­la, kun si­sa­ruk­se­ni ju­tut­ti­vat vie­res­sä­ni is­tu­vaa poi­kaa. Myö­hem­min toi­nen pai­kal­la ol­leis­ta vel­jis­tä­ni ky­syi, seu­rus­te­lem­me­ko me. Vas­ta­sin ”ei”, jo­hon hän kom­men­toi: ”vie­lä”.

Kun ke­sän vii­mei­se­nä lem­pe­än läm­pi­mä­nä il­ta­na sain ky­sy­myk­see­ni ”alaks oleen” vas­tauk­sek­si ”kyl­lä mää eh­kä voi­sin”, ei meis­tä kum­pi­kaan tain­nut ar­va­ta, mil­lai­sek­si elä­mä muut­tui­si. Täy­si tun­tei­den vuo­ris­to­ra­ta sii­tä tuli. Etä­seu­rus­te­lun myö­tä ar­ki muut­tui kii­rei­sem­mäk­si ja jok­seen­kin stres­saa­vam­mak­si. Jo­kai­seen päi­vään liit­tyi kui­ten­kin niin pal­jon on­nel­li­sia het­kiä, läm­pi­miä tun­tei­ta ja kii­tol­li­suut­ta, et­tä kai­ken pyör­re­myrs­kyn kes­kel­lä jak­soi.

Helmi Autio

Yh­te­nä jou­lu­kuun sun­nun­tai­na pi­pa­rei­hin il­mes­tyi ko­ris­teek­si sor­muk­sia. Jou­lu­lo­ma me­ni­kin sit­ten hää­päi­vän miet­ti­mi­ses­sä. Pa­ria päi­vä­mää­rää pal­lo­tel­tu­am­me pää­dyim­me niis­tä sii­hen, jota ihan en­sim­mäi­se­nä mie­tim­me. Pää­tök­sen jäl­keen olin hy­vin usein iloi­nen sii­tä, et­tä va­lit­sim­me tou­ko­kuun alun lau­an­tain, em­me­kä ju­han­nus­ta, joka oli toi­se­na vaih­to­eh­to­na. Niin han­ka­laa oli pa­pin saa­mi­nen tou­ko­kuul­le­kin. Häi­den lä­hes­ty­es­sä olin myös kii­tol­li­nen sii­tä, et­tei nii­tä tar­vin­nut odot­taa vie­lä puol­ta­tois­ta kuu­kaut­ta pi­dem­pään.

Häi­den suun­nit­te­lu ete­ni jou­he­vas­ti. Ih­met­te­lin vä­lil­lä, mi­ten voi osa­ta il­man kum­mem­pia neu­vo­ja jär­jes­tää häät. Eh­kä lä­heis­ten häi­den jär­jes­te­ly­jä vie­res­tä seu­raa­mal­la oli kui­ten­kin op­pi­nut ai­ka pal­jon, ja tie­si, mitä kaik­kea pi­tää huo­leh­tia. Tein hää­me­kon it­se. Mek­koa teh­des­sä ih­met­te­lin taas: mi­ten voi osa­ta teh­dä hää­me­kon ihan it­se? Piir­sin pari mal­li­ku­vaa en­nen me­kon aloit­ta­mis­ta, mut­ta suun­ni­tel­ma­ni muut­tui­vat mat­kan var­rel­la. Koko ajan tie­sin sil­ti pääs­sä­ni, min­kä­lai­nen me­kos­ta tu­li­si. Ih­meel­li­sel­tä tun­tui, kun mek­ko hää­vii­kon alus­sa oli sit­ten vii­meis­tel­ty ja täy­sin val­mis. Hää­pu­ku­ni oli juu­ri sel­lai­nen kuin olin aja­tel­lut, se is­tui hy­vin pääl­le­ni ja oli kai­ken li­säk­si hy­vin mu­ka­van tun­tui­nen.

Katariina Ylimäki

Häi­tä edel­tä­vä­nä il­ta­na jän­ni­tys piti syk­keen niin kor­ke­al­la, et­ten saa­nut pa­riin tun­tiin un­ta. Kun lo­pul­ta sain hen­gi­tyk­sel­lä syk­keen rau­hoit­tu­maan, oli he­rä­tyk­seen al­le kuu­si tun­tia ai­kaa. Niil­lä unil­la sel­vi­sin kum­mas­ti koko pit­kän hää­päi­vän. Mei­na­sin to­sin nu­kah­taa jo­ku­sen ker­ran hius­ten­lai­ton ai­ka­na…

Hää­päi­vä oli kai­kin puo­lin täy­del­li­nen. Kaik­ki meni pa­rem­min kuin olin osan­nut toi­vo­a­kaan. Vih­ki­pa­pin puhe kir­kos­sa ko­lah­ti niin voi­mak­kaas­ti koh­dal­le, et­tä nau­roin ja it­kin sen ai­ka­na. Muu­ten vih­ki­ti­lai­suus meni yl­lät­tä­vän vä­hil­lä it­kuil­la, vaik­ka etu­kä­teen ajat­te­lin it­ke­vä­ni koko ajan. Alt­ta­ril­le kä­vel­les­sä vas­ta äi­din nä­ke­mi­nen nos­ti it­kun kurk­kuun ja kas­te­li sil­mä­kul­mat.

Me mo­lem­mat tah­doim­me.

Nyt is­tun yh­tei­sen ko­tim­me vie­ras­huo­nees­sa työ­pöy­dän ää­res­sä kir­joit­ta­mas­sa tätä teks­tiä. Mie­he­ni on töis­sä, minä ke­sä­lo­mal­la. Olem­me ope­tel­leet yh­teis­tä elä­mää kuu­kau­den ajan, en­kä osaa ku­vi­tel­la mi­tään luon­nol­li­sem­paa kuin mie­he­ni kans­sa ole­mi­nen. Elä­mä­ni tun­tuu nor­maa­lil­ta, vaik­ka niin pal­jon muut­tui­kin nai­mi­siin­me­non jäl­keen. On­nel­li­suus ja rak­kaus möy­ri­vät si­säl­lä­ni, peh­men­tä­vät kol­hu­ja ja si­lot­te­le­vat kar­kei­ta koh­tia. Ih­meel­lis­tä joh­da­tus­ta koko elä­mä.

Helmi Autio

Luot­ta­mus­ta

sitä minä tar­vit­sin

toi­voa huo­mi­sen au­rin­gos­ta

tur­val­li­suu­den­tun­net­ta

ra­kas­ta­via sa­no­ja.

Kaik­ki ne sain

kun us­kal­sin luot­taa

ja sinä

teit mi­nul­le ko­din

ra­ken­sit sa­noil­la­si pe­sän

pa­ran­sit haa­vo­ja

joi­ta en tien­nyt edes ole­van

piir­sit mie­lee­ni ku­van tu­le­vai­suu­des­ta

va­los­ta ja var­jos­ta

yh­tei­ses­tä ta­sa­pai­not­te­lus­ta

niin vah­vas­ta tah­dos­ta

ra­kas­taa

et­ten enää kos­kaan jou­tui­si sel­vi­ä­mään

yk­sin var­jon kans­sa.

HelmiAutio
Olen tuore äikän ope ja vaimo. Aikani kuluu musiikin ja valokuvaamisen parissa sekä seikkailemisen haaveilussa, mutta muistan kuitenkin hoitaa myös ihanat huonekasvini. Kun kirjoitan, kirjoitan ihmisille ja toivon saavani heidät ajattelemaan. Jos toiveeni toteutui ja jokin tekstini sai ajatuksesi heräämään, kuulisin niitä mielelläni: helmiyrjana (at) gmail.com.
23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys