JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Jospa nauraisin, koskettaisin ja jaksaisin luottaa

19.1.2022 6.00

Juttua muokattu:

18.1. 10:49
2022011810494120220119060000

Hel­mi Yr­jä­nä

Helmi Yrjänä

Täl­le vuo­del­le ajat­te­lin kir­joit­taa ylös kol­me toi­vet­ta. Huo­kai­sin sa­mat toi­veet myös ylös­päin.


Toi­voi­sin, et­tä vuo­si toi­si tul­les­saan nau­rua. Ha­lu­ai­sin kuul­la las­ten ai­dos­ta ilos­ta pulp­pu­a­vaa ki­ka­tus­ta ja rie­mun kil­jah­duk­sia, ys­tä­vien ja lä­heis­ten on­nel­lis­ta nau­rua, ihas­tut­ta­via nau­ru­he­pu­lei­ta, hil­jai­sia hö­räh­dyk­siä, ti­ri­nää ja rät­kä­tys­tä. Nau­run kuu­le­mi­sen li­säk­si ha­lu­ai­sin eh­dot­to­mas­ti ol­la mu­ka­na nau­ra­mas­sa ja mie­lel­lään jo­ku­sen ker­ran vä­sy­nee­nä lat­ti­al­la sel­lai­ses­sa ti­las­sa, jos­sa it­se­kään en tie­dä, nau­ran­ko vai it­ken­kö (muut tie­tä­vät vie­lä vä­hem­män).

Kuun­te­lin ei­len erään ys­tä­vä­ni on­nel­lis­ta, läm­pöis­tä nau­rua ja mie­tin, voi­si­ko nau­rua pur­kit­taa pa­han päi­vän va­ral­le. On­han toki ole­mas­sa kai­ken maa­il­man ää­ni­tys­vär­kit, mut­ta mi­nus­ta ne ovat vä­hän tyl­siä. Nau­ru­purk­ki oli­si so­pi­van leik­ki­sä muis­tu­tus maha kip­pu­ras­sa nau­re­tuis­ta päi­vis­tä ja pit­kän nau­run jäl­kei­sis­tä on­nen­kyy­ne­lis­tä. Nau­ru­purk­ki kup­li­si iloi­sen vä­ri­se­nä ja hou­kut­te­li­si avaa­maan it­sen­sä. Luu­len vain, et­tei nau­rua riit­täi­si vä­rit­tö­män vä­sy­neel­le päi­väl­le, kos­ka ai­na­kin minä ku­lut­tai­sin on­nel­li­se­na il­ta­na koko päi­vän pur­ki­tuk­set ker­ral­la lop­puun. Oli­si iha­naa kä­per­tyä sän­gyl­le kuun­te­le­maan rak­kai­den ih­mis­ten iloa.

Jos nau­rua taas ei käyt­täi­si sa­ma­na päi­vä­nä lop­puun, nau­ru var­maan väl­jäh­tyi­si pur­kis­sa, me­net­täi­si kup­li­vuu­ten­sa ja kuu­los­tai­si vain kal­seil­ta te­ko­ho­ho­tuk­sil­ta. Sen ta­kia nau­rua jou­tui­si ke­rää­mään joka päi­vä uu­des­taan. Aja­tus on oi­ke­as­taan ai­ka loh­dul­li­nen ja hur­maa­va: sai­si joka päi­vä kuun­nel­la uu­det nau­rut, eri asi­oi­den ja ti­lan­tei­den syn­nyt­tä­mät. Jos joka päi­vä löy­täi­si edes yh­den nau­run­pyrs­käh­dyk­sen ja kuun­te­li­si sen jon­kun lä­hei­sen tai tun­te­mat­to­mam­man­kin ih­mi­sen suus­ta, us­kon, et­tä elä­mäs­sä oli­si hie­man enem­män on­nel­li­sen kel­tai­sia sä­vy­jä.

Näi­nä eri­koi­si­na vuo­si­na olen vä­lil­lä py­säh­ty­nyt miet­ti­mään, mi­ten pal­jon hel­pom­paa oli­si jak­saa, kun elä­mää ei ot­tai­si lii­an va­ka­vas­ti. Jat­ku­van mu­reh­ti­mi­sen si­jaan voi­si ke­ven­tää oloa an­ta­mal­la haa­vei­den hui­del­la vaa­le­an­si­nis­ten pil­vien se­as­sa. Ja kun tun­tui­si, et­tä maa­il­ma ja sen ka­ma­luu­det kaa­tu­vat pääl­le, nau­ru aut­tai­si var­mas­ti. Olen sa­maa miel­tä kuin Har­ry Pot­ter nel­jän­nen kir­jan lo­pus­sa:

”Muu­ta­ma nau­ru mais­tui­si kyl­lä. Meil­le kai­kil­le mais­tui­si muu­ta­ma nau­ru. Mi­nus­ta tun­tuu et­tä en­nen pit­kää me tar­vi­taan ta­val­lis­ta enem­män nau­rua.” (J. K. Row­ling 2000: Har­ry Pot­ter ja lie­keh­ti­vä pi­ka­ri.)


Toi­nen toi­vee­ni on, et­tä us­kal­tai­sin tänä vuon­na ys­tä­viä koh­da­tes­sa kos­ket­taa. Ha­la­ta, kä­tel­lä tai edes hi­pais­ta hie­man ja osoit­taa näin toi­sen ole­van kos­ke­tuk­sen ar­voi­nen. Eri­tyi­ses­ti yk­sin asu­vil­le tai muu­ten vä­hem­män ih­mis­ten kans­sa ole­vil­le ih­mi­sil­le oli­si tär­ke­ää tul­la vä­lil­lä kos­ke­te­tuk­si.

Kos­ket­ta­mi­nen on hy­vin kieh­to­va ja val­ta­van suu­ri ai­he. Sii­hen voi liit­tyä läm­pi­miä mut­ta myös hy­vin ki­pei­tä muis­to­ja. Tein opis­tos­sa ol­les­sa­ni pie­nen ky­se­ly­tut­ki­muk­sen opis­to­lais­ten kos­ke­tus­kult­tuu­rei­hin liit­ty­en, ja olen hy­vin iloi­nen, et­tä olen säi­lyt­tä­nyt ky­se­lyn vas­tauk­set. Oli ja on edel­leen mie­len­kiin­tois­ta lu­kea eri­lai­sia ko­ke­muk­sia kos­ket­ta­mi­ses­ta, var­sin­kin, jos ko­ke­muk­set poik­ke­a­vat sel­väs­ti omis­ta­ni. Jot­kut ky­se­lyyn vas­tan­neet ker­toi­vat, et­tä vas­ta opis­tos­sa ha­laa­mi­ses­ta oli tul­lut luon­te­va tapa kos­ket­taa. Mo­nil­le ha­laa­mi­nen oli ka­ve­rei­den kans­sa hel­pom­paa kuin per­heen­jä­sen­ten kans­sa, mut­ta niil­le, joil­le ha­laa­mi­nen oli ta­pa­na jo ko­to­na, oli ta­val­lis­ta kos­ket­taa myös muis­sa ih­mis­suh­teis­sa. Tun­te­mat­to­mam­pien ih­mis­ten kos­ket­ta­mi­nen ei ol­lut luon­te­vaa yh­del­le­kään vas­taa­jis­ta. Miel­tä läm­mit­ti lu­kea useis­ta vas­tauk­sis­ta kos­ket­ta­mi­sen ole­van olen­nai­nen osa elä­mää.

Myös mi­nul­le on hy­vin luon­te­vaa kos­ket­taa lä­hei­siä ih­mi­siä. Osoi­tan kos­ket­ta­mal­la vä­lit­tä­vä­ni. Ko­to­na per­heen kes­ken kos­ket­ta­mi­nen on hy­vin ta­val­lis­ta. Tun­teis­ta ei eh­kä pu­hu­ta suo­raan, mut­ta kos­ket­ta­mal­la nii­tä osoi­te­taan usein. Per­heen­jä­se­ne­ni saat­ta­vat usein esi­mer­kik­si ohi kä­vel­les­sään kos­ket­taa tois­ta ku­tit­ta­mal­la, hi­pai­se­mal­la tai esi­mer­kik­si hy­vän­tah­toi­ses­ti tök­kää­mäl­lä. Ha­laa­mi­nen on myös luon­nol­li­nen osa elä­mää, ja lä­hes ai­na ter­veh­ties­sä ja hy­väs­tel­les­sä ha­la­taan.

Kun poik­keu­so­lot al­koi­vat, vä­hen­si fyy­si­nen etäi­syys toi­siin ih­mi­siin kos­ket­ta­mi­sen lä­hes nol­liin. Ai­em­min ha­la­sin ys­tä­vi­ä­ni ja kät­te­lin tut­ta­vi­a­ni joka ker­ran näh­des­sä ja läh­ties­sä. Al­kuun ha­laa­mat­to­muus ja kät­te­le­mät­tö­myys tun­tui kum­mal­li­sel­ta, jo­ten­kin kyl­mäl­tä tai vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäl­tä, mut­ta mel­ko no­pe­as­ti sii­hen tot­tui. Mel­kein pe­lot­ta­van no­pe­as­ti. Kun vä­lil­lä on ol­lut pa­rem­pia ti­lan­tei­ta, olen miet­ti­nyt, voin­ko ha­la­ta. Vä­lil­lä olen us­kal­ta­nut, mut­ta usein ha­laa­mi­nen on jää­nyt vä­lis­tä.

Muis­tan, kun en­sim­mäi­se­nä eri­koi­se­na syk­sy­nä ys­tä­vä­ni ker­toi iha­nia vau­vau­u­ti­sia, en us­kal­ta­nut ha­la­ta. On­nit­te­lin pa­rin met­rin pääs­tä. Tun­tui hy­vin kol­kol­ta, kos­ka ta­val­li­ses­ti oli­sin men­nyt ja ru­tis­ta­nut ys­tä­vän lyt­tyyn. Ha­la­sin sa­mais­ta ys­tä­vää­ni en­sim­mäis­tä ker­taa yli vuo­teen sil­loin, kun pi­dim­me hä­nel­le vau­va­kek­ke­rei­tä noin kuu­kau­si en­nen las­ket­tua ai­kaa. Oli vai­kea kä­sit­tää, et­ten ol­lut ha­laa­mal­la voi­nut näyt­tää hä­nel­le tu­ke­a­ni tai sitä, mi­ten on­nel­li­nen olin hä­nen puo­les­taan.

Minä tar­vit­sen kos­ke­tus­ta, ja niin tar­vit­se­vat kaik­ki muut­kin ih­mi­set. Pa­ras­ta hoi­toa kos­ke­tus­puut­tee­seen ovat lap­set, jot­ka luon­nos­taan tie­tä­vät, mi­ten kos­ket­taa. Las­ten pie­net, lem­pe­ät kä­det ovat niin suu­ri siu­naus! Jou­lu­lo­mal­la ke­rä­sin taas it­see­ni ja lah­joi­tin toi­sil­le mah­dol­li­sim­man pal­jon ru­tis­tuk­sia, ku­ti­tuk­sia, si­li­tyk­siä ja ihan vain lä­hel­lä oloa. Voi nii­tä hy­vän olon hor­mo­nei­ta, jot­ka vä­lit­tä­vä kos­ke­tus saa vir­taa­maan. Kos­ke­tet­tu­na on help­poa ol­la on­nel­li­nen.


Kol­mas ja vii­mei­nen toi­ve on, et­tä me kaik­ki jak­sai­sim­me luot­taa kär­si­väl­li­ses­ti. Luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee juu­ri niin kuin Tai­vaan Isä on suun­ni­tel­lut. Hel­pom­pia, tur­val­li­sem­pia ja nor­maa­lim­pia päi­viä tu­lee, jos niin on tar­koi­tet­tu. Nii­tä päi­viä odo­tel­les­sa ai­ka ku­luu no­pe­am­min ja mu­ka­vam­min, jos päi­viin si­säl­tyy nau­rua ja ys­tä­väl­lis­tä kos­ket­ta­mis­ta. Ol­laan toi­sil­lem­me ar­kien­ke­lei­nä.


Löy­sin maan­tiel­tä

pö­lyyn­ty­neet

ku­tis­tu­neet

tah­rai­set en­ke­lin sii­vet.


Maan­tie oli

ot­ta­mas­sa nii­tä omak­seen

vär­jää­mäs­sä maan­tien­har­maik­si

maal­lis­ta­mas­sa.


En­ke­liä

il­man sii­piä

ei nä­ky­nyt, mut­ta luu­len

hän on hy­vin lä­hel­lä

ym­pä­ril­läm­me

ys­tä­väl­li­ses­sä hy­mys­sä

läm­pi­mäs­sä sil­män­pilk­kees­sä

lem­pe­äs­sä kos­ke­tuk­ses­sa


muut­tu­nee­na ar­kien­ke­lik­si.

HelmiAutio
Olen tuore äikän ope ja vaimo. Aikani kuluu musiikin ja valokuvaamisen parissa sekä seikkailemisen haaveilussa, mutta muistan kuitenkin hoitaa myös ihanat huonekasvini. Kun kirjoitan, kirjoitan ihmisille ja toivon saavani heidät ajattelemaan. Jos toiveeni toteutui ja jokin tekstini sai ajatuksesi heräämään, kuulisin niitä mielelläni: helmiyrjana (at) gmail.com.
14.11.2024

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Job 19:25

Viikon kysymys