Helmi Yrjänä
Helmi Yrjänä
Tälle vuodelle ajattelin kirjoittaa ylös kolme toivetta. Huokaisin samat toiveet myös ylöspäin.
Toivoisin, että vuosi toisi tullessaan naurua. Haluaisin kuulla lasten aidosta ilosta pulppuavaa kikatusta ja riemun kiljahduksia, ystävien ja läheisten onnellista naurua, ihastuttavia nauruhepuleita, hiljaisia hörähdyksiä, tirinää ja rätkätystä. Naurun kuulemisen lisäksi haluaisin ehdottomasti olla mukana nauramassa ja mielellään jokusen kerran väsyneenä lattialla sellaisessa tilassa, jossa itsekään en tiedä, nauranko vai itkenkö (muut tietävät vielä vähemmän).
Kuuntelin eilen erään ystäväni onnellista, lämpöistä naurua ja mietin, voisiko naurua purkittaa pahan päivän varalle. Onhan toki olemassa kaiken maailman äänitysvärkit, mutta minusta ne ovat vähän tylsiä. Naurupurkki olisi sopivan leikkisä muistutus maha kippurassa nauretuista päivistä ja pitkän naurun jälkeisistä onnenkyynelistä. Naurupurkki kuplisi iloisen värisenä ja houkuttelisi avaamaan itsensä. Luulen vain, ettei naurua riittäisi värittömän väsyneelle päivälle, koska ainakin minä kuluttaisin onnellisena iltana koko päivän purkitukset kerralla loppuun. Olisi ihanaa käpertyä sängylle kuuntelemaan rakkaiden ihmisten iloa.
Jos naurua taas ei käyttäisi samana päivänä loppuun, nauru varmaan väljähtyisi purkissa, menettäisi kuplivuutensa ja kuulostaisi vain kalseilta tekohohotuksilta. Sen takia naurua joutuisi keräämään joka päivä uudestaan. Ajatus on oikeastaan aika lohdullinen ja hurmaava: saisi joka päivä kuunnella uudet naurut, eri asioiden ja tilanteiden synnyttämät. Jos joka päivä löytäisi edes yhden naurunpyrskähdyksen ja kuuntelisi sen jonkun läheisen tai tuntemattomammankin ihmisen suusta, uskon, että elämässä olisi hieman enemmän onnellisen keltaisia sävyjä.
Näinä erikoisina vuosina olen välillä pysähtynyt miettimään, miten paljon helpompaa olisi jaksaa, kun elämää ei ottaisi liian vakavasti. Jatkuvan murehtimisen sijaan voisi keventää oloa antamalla haaveiden huidella vaaleansinisten pilvien seassa. Ja kun tuntuisi, että maailma ja sen kamaluudet kaatuvat päälle, nauru auttaisi varmasti. Olen samaa mieltä kuin Harry Potter neljännen kirjan lopussa:
”Muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää me tarvitaan tavallista enemmän naurua.” (J. K. Rowling 2000: Harry Potter ja liekehtivä pikari.)
Toinen toiveeni on, että uskaltaisin tänä vuonna ystäviä kohdatessa koskettaa. Halata, kätellä tai edes hipaista hieman ja osoittaa näin toisen olevan kosketuksen arvoinen. Erityisesti yksin asuville tai muuten vähemmän ihmisten kanssa oleville ihmisille olisi tärkeää tulla välillä kosketetuksi.
Koskettaminen on hyvin kiehtova ja valtavan suuri aihe. Siihen voi liittyä lämpimiä mutta myös hyvin kipeitä muistoja. Tein opistossa ollessani pienen kyselytutkimuksen opistolaisten kosketuskulttuureihin liittyen, ja olen hyvin iloinen, että olen säilyttänyt kyselyn vastaukset. Oli ja on edelleen mielenkiintoista lukea erilaisia kokemuksia koskettamisesta, varsinkin, jos kokemukset poikkeavat selvästi omistani. Jotkut kyselyyn vastanneet kertoivat, että vasta opistossa halaamisesta oli tullut luonteva tapa koskettaa. Monille halaaminen oli kavereiden kanssa helpompaa kuin perheenjäsenten kanssa, mutta niille, joille halaaminen oli tapana jo kotona, oli tavallista koskettaa myös muissa ihmissuhteissa. Tuntemattomampien ihmisten koskettaminen ei ollut luontevaa yhdellekään vastaajista. Mieltä lämmitti lukea useista vastauksista koskettamisen olevan olennainen osa elämää.
Myös minulle on hyvin luontevaa koskettaa läheisiä ihmisiä. Osoitan koskettamalla välittäväni. Kotona perheen kesken koskettaminen on hyvin tavallista. Tunteista ei ehkä puhuta suoraan, mutta koskettamalla niitä osoitetaan usein. Perheenjäseneni saattavat usein esimerkiksi ohi kävellessään koskettaa toista kutittamalla, hipaisemalla tai esimerkiksi hyväntahtoisesti tökkäämällä. Halaaminen on myös luonnollinen osa elämää, ja lähes aina tervehtiessä ja hyvästellessä halataan.
Kun poikkeusolot alkoivat, vähensi fyysinen etäisyys toisiin ihmisiin koskettamisen lähes nolliin. Aiemmin halasin ystäviäni ja kättelin tuttaviani joka kerran nähdessä ja lähtiessä. Alkuun halaamattomuus ja kättelemättömyys tuntui kummalliselta, jotenkin kylmältä tai välinpitämättömältä, mutta melko nopeasti siihen tottui. Melkein pelottavan nopeasti. Kun välillä on ollut parempia tilanteita, olen miettinyt, voinko halata. Välillä olen uskaltanut, mutta usein halaaminen on jäänyt välistä.
Muistan, kun ensimmäisenä erikoisena syksynä ystäväni kertoi ihania vauvauutisia, en uskaltanut halata. Onnittelin parin metrin päästä. Tuntui hyvin kolkolta, koska tavallisesti olisin mennyt ja rutistanut ystävän lyttyyn. Halasin samaista ystävääni ensimmäistä kertaa yli vuoteen silloin, kun pidimme hänelle vauvakekkereitä noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Oli vaikea käsittää, etten ollut halaamalla voinut näyttää hänelle tukeani tai sitä, miten onnellinen olin hänen puolestaan.
Minä tarvitsen kosketusta, ja niin tarvitsevat kaikki muutkin ihmiset. Parasta hoitoa kosketuspuutteeseen ovat lapset, jotka luonnostaan tietävät, miten koskettaa. Lasten pienet, lempeät kädet ovat niin suuri siunaus! Joululomalla keräsin taas itseeni ja lahjoitin toisille mahdollisimman paljon rutistuksia, kutituksia, silityksiä ja ihan vain lähellä oloa. Voi niitä hyvän olon hormoneita, jotka välittävä kosketus saa virtaamaan. Kosketettuna on helppoa olla onnellinen.
Kolmas ja viimeinen toive on, että me kaikki jaksaisimme luottaa kärsivällisesti. Luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin kuin Taivaan Isä on suunnitellut. Helpompia, turvallisempia ja normaalimpia päiviä tulee, jos niin on tarkoitettu. Niitä päiviä odotellessa aika kuluu nopeammin ja mukavammin, jos päiviin sisältyy naurua ja ystävällistä koskettamista. Ollaan toisillemme arkienkeleinä.
Löysin maantieltä
pölyyntyneet
kutistuneet
tahraiset enkelin siivet.
Maantie oli
ottamassa niitä omakseen
värjäämässä maantienharmaiksi
maallistamassa.
Enkeliä
ilman siipiä
ei näkynyt, mutta luulen
hän on hyvin lähellä
ympärillämme
ystävällisessä hymyssä
lämpimässä silmänpilkkeessä
lempeässä kosketuksessa
muuttuneena arkienkeliksi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys