Helmi Yrjänä
Helmi Yrjänä
Ajelin tässä yksi päivä pyörällä ympäri kaupunkia. Pyöräilyssä sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä oli, etten kuunnellut mitään kuulokkeista. Kuuntelin siis vain omia ajatuksiani ja ympäristön ääniä. Lintujen laulua on taas niin paljon, ettei muuta kuunneltavaa edes osaa kaivata.
Talvella kuljin ulkona lähes poikkeuksetta kuulokkeet korvissa ja kuuntelin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Kun joskus unohdin tai tarkoituksella jätin napit pois, oli tilanne niin harvinainen tapaus, että olisi voinut laittaa rastin seinään.
Eräs kävely ilman kuulokkeita jäi hyvin mieleen. Tarkoituksenani oli käydä vain pikaisesti lähikaupan pihalla viemässä kirje postiin. Takaisin päin lähtiessäni sain kuitenkin viestin parin kilometrin päähän tulleesta paketista, joten päätin kävellä saman tien hakemaan sen. Harmittelin alkuun, etten ollut ottanut kuulokkeita mukaan. Sillä kävelyllä omat ajatukseni olivat kuitenkin parasta mahdollista seuraa. Ajatukset olivat niin iloisia ja onnellisia, että kävelin lähes koko matkan leveä hymy huulilla. Matka meni myös yllättävän nopeasti ilman ylimääräistä kuunneltavaa.
Tällainen omien ajatusten seurasta nauttiminen oli minulle talvella pitkään aivan liian harvinaista. Tuntui, etten viihtynyt yksin omien ajatusteni kanssa. Muiden seurassa keskityin yleensä tilanteeseen ja ihmisiin enkä niinkään pääni sisäiseen hulinaan.
Yksin ollessa oli hankalinta. Hiljaisuus ahdisti. Silloin mikään tai kukaan ei ollut peittämässä ajatuksia, jotka käpertyivät kerälle, ärisivät ja purivat hampaita yhteen stressaantuneina. Yksin ollessani pidinkin lähes aina jotakin kuulumassa. En välttämättä keskittynyt kuuntelemaan, mutta sain sopivaa taustahälyä ajatuksilleni. Tiedostin, että asia on ongelmallinen, mutten osannut tehdä mitään muuttaakseni sitä.
Pitkittynyt stressi ja väsy raaputtivat kaikenlaisia hermoja niin paljon, että saatoin alkaa aivan pienestäkin asiasta itkemään. Itkuherkkyys aiheutti hyvin ristiriitaisia tunteita. Olisin tarvinnut ihmisten seuraa, mutta sitten loukkaannuin helposti toisen tahattomista sanomisista. Oli hyvin turhauttavaa nähdä rakkaita läheisiä ihmisiä ja päätyä kuitenkin johonkin yksin itkemään väsyneenä. Olen kiitollinen omasta herkkyydestäni, mutta sellaisessa stressitilassa elämä olisi ollut huomattavasti kevyempää ilman liikaa herkkyyttä.
Palataan nyt kuitenkin siihen aluksi kertomaani pyöräilyyn. Ajoin lenkin loppupuolella erään puiston läpi ja jäin keinuun istumaan. Seurasin lokkien juttelua katulampun päällä, pilvien liikkeitä ja ohitse kulkevia ihmisiä ja huomasin yhtäkkiä, miten hyvä oli olla. Tuntui niin helpottavalta olla täysin rauhassa omien ajatusten kanssa ja ilman suurempia stressinaiheita. Oli myös jotenkin lohduttavaa, että olin sen verran tietoinen omasta olostani, että huomasin sen helpottuneen huomattavasti. Sen pyöräilyn jälkeen osasin sanoittaa olevani puhtaasti onnellinen.
Vaikka talvella oli hankalaa, oli onnellisiakin hetkiä ja joka ilta iltarukoukseen löytyi paljon kiitoksen aiheita. Pitkään aikaan ei olo kuitenkaan ollut ollut yhtä kevyt. Tuntui, että kevät löysi vihdoin perille myös ajatuksiini, puisteli pölyt kaikista nurkista ja avasi verhot auringonvalolle. Tällä hetkellä onni kuplii, poukkoilee minussa ja pursuilee ulos. Yksin ollessani en oikein ole voinut purkaa sitä kasvotusten kenellekään ihmiselle, joten olen puhunut kameralle ja jakanut videon muille. Toivon, että sain myös näin kirjoittamalla jaettua edes muutaman yli menevän onnen hippusen sinullekin.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys