Kir­joi­tin töis­sä lap­sel­le ta­ri­nan, sil­lä kii­rees­sä olin unoh­ta­nut hä­nen toi­vo­man­sa kir­jan ko­tiin. Piir­sin si­vun ala­reu­naan ku­van pi­ris­tä­mään muu­ten teks­tin­täy­teis­tä, mus­ta­val­kois­ta si­vua. Lu­et­tu­am­me ta­ri­nan yh­des­sä lap­si to­kai­si mi­nul­le to­me­ras­ti: ”Piir­tää sää et kyl­lä osaa, mut­ta on­nek­si osaat kir­jot­taa.” Kom­ment­ti hy­myi­lyt­ti mi­nua. Olen ai­na tien­nyt, et­ten osaa piir­tää. Olen hy­väk­sy­nyt asi­an ja nyt työs­sä­ni hyö­dyn­nän hy­vin al­keel­li­sia pii­rus­tus­tai­to­ja­ni it­se­var­muu­del­la. Lap­sen kom­ment­ti jäi mie­lee­ni kui­ten­kin myös toi­ses­ta syys­tä – se muis­tut­ti mi­nua pari päi­vää ai­em­min saa­mas­ta­ni säh­kö­pos­ti­vies­tis­tä. Vies­tiin oli muo­toil­tu kau­niis­ti ja yti­mek­kääs­ti ky­sy­mys Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si ryh­ty­mi­ses­tä.

Kir­joit­ta­mi­ses­ta olen ai­na naut­ti­nut. Se on ol­lut mi­nul­le luon­te­va tapa jä­sen­tää ja kä­si­tel­lä asi­oi­ta. Ohi­kii­tä­väs­sä het­kes­sä kes­kus­tel­les­sa voi ol­la vai­kea löy­tää oi­kei­ta sa­no­ja, mut­ta kir­joit­ta­es­sa aja­tuk­sil­le saa ai­kaa. Sa­na­va­lin­to­ja voi har­ki­ta rau­has­sa ja saa ti­laa miet­tiä, mitä ha­lu­aa ja­kaa ja mi­ten. Vaik­ka olen kir­joit­ta­nut pal­jon ja pi­tä­nyt sii­tä, on kir­joit­ta­mi­nen py­sy­nyt pit­kään vain oma­na ilo­na­ni, ta­pa­na kä­si­tel­lä ar­jen ilo­ja ja su­ru­ja. En ole an­ta­nut ke­nel­le­kään ti­lai­suut­ta kur­kis­taa aja­tus­te­ni vir­taan kir­joi­tus­te­ni kaut­ta.

Vaik­ka nau­tin­kin kir­joit­ta­mi­ses­ta, saa­ma­ni säh­kö­pos­ti­vies­ti hie­man häm­men­si mi­nua. En­sim­mäi­set aja­tuk­se­ni oli­vat pe­lon­se­kai­sia: en voi, en osaa, en pys­ty. Elän ihan ta­val­lis­ta työs­sä­käy­vän nuo­ren ai­kui­sen elä­mää. Osai­sin­ko kir­joit­taa tar­peek­si kiin­nos­ta­vis­ta asi­ois­ta tai va­li­ta oi­kei­ta sa­no­ja? Osai­sin­ko pa­ran­nuk­sen teh­nee­nä kä­si­tel­lä us­kon asi­oi­ta ”oi­ke­al­la” ta­val­la? Ta­pah­tuu­ko elä­mäs­sä­ni edes mi­tään niin eri­tyis­tä tai jän­nit­tä­vää, et­tä sii­tä voi­si kir­joit­taa blo­gi­teks­tin? Oli­si­ko mi­nul­la mi­tään an­net­ta­vaa muil­le?

Ky­sy­mys blo­gis­tik­si ryh­ty­mi­ses­tä pyö­ri mie­les­sä­ni tuos­ta lo­ka­kui­ses­ta kes­ki­viik­ko­aa­mus­ta saak­ka. Se ei jät­tä­nyt rau­haan, vaan hau­tui mie­les­sä­ni, lei­jai­li hil­jai­se­na aja­tuk­se­na ar­jen taus­tal­la. Pää­tin an­taa it­sel­le­ni ai­kaa asi­an miet­ti­mi­seen. Kään­nyin tai­vaal­li­sen Isäm­me puo­leen ru­koil­len hä­nel­tä joh­da­tus­ta asi­an suh­teen. Pyy­sin hän­tä ot­ta­maan oh­jat, joh­dat­ta­maan oi­ke­aan suun­taan. Läh­din mat­kal­le In­do­ne­si­aan päät­tä­en, et­tä mie­tin asi­aa seu­raa­van ker­ran vas­ta Suo­meen pa­lat­tu­a­ni.

Mat­kal­la ol­les­sa­ni is­tuin het­ken yk­sin hil­jai­suu­des­sa ihail­len au­rin­gon­las­kua. Olin pää­tök­ses­tä­ni huo­li­mat­ta pää­ty­nyt se­laa­maan van­ho­ja Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­te­jä. Blo­gi­teks­teis­tä sain näh­dä pil­kah­duk­sia ar­jes­ta, sen ilois­ta ja su­ruis­ta, kes­ke­ne­räi­syy­des­tä ja kii­tol­li­suu­des­ta. Osas­ta teks­te­jä löy­sin val­ta­vaa sa­mais­tu­mis­pin­taa, koin loh­dul­lis­ta yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Tois­ten teks­tit puo­les­taan kul­jet­ti­vat mi­nua ai­van toi­sen­lais­ten tee­mo­jen ää­rel­le, ihai­le­maan Luo­jan luo­mis­työ­tä ja joh­da­tus­ta it­sel­le vie­raas­sa ar­jes­sa.

Huo­ma­sin ajat­te­le­va­ni, kuin­ka kiin­nos­ta­vaa on­kaan lu­kea tois­ten ar­keen ja ko­ke­muk­siin ni­vou­tu­via teks­te­jä. Kuin­ka suu­ri rik­kaus se on­kaan, et­tä mei­tä on eri­lai­sia. Jo­kai­sel­la omat ko­ke­muk­sen­sa, ky­sy­myk­sen­sä ja aja­tuk­sen­sa, mit­kä voi­vat ava­ta toi­sil­le uu­sia nä­kö­kul­mia ja tar­jo­ta hil­jais­ta ver­tais­tu­kea. Eri elä­män­ti­lan­teis­sa elä­viä, eri luon­toi­sia, jo­kai­nen omal­la ta­val­laan kes­ke­ne­räi­nen – ja mei­tä kaik­kia yh­dis­tää kui­ten­kin sama us­ko. Blo­gi­teks­tien kaut­ta omaa ar­kea us­ko­vai­se­na ja­ka­mal­la voi tie­tä­mät­tä tu­kea ja roh­kais­ta myös toi­sia.

Viik­ko­jen ku­lu­es­sa aja­tus blo­gis­tik­si ryh­ty­mi­ses­tä oli kyp­sy­nyt, ja vä­hi­tel­len se al­koi tun­tua oi­ke­al­ta pää­tök­sel­tä. Häm­mäs­tyk­sen ja pe­lon ti­lal­le hii­pi rau­ha ja kii­tol­li­suus – tun­ne, jon­ka va­ras­sa pää­tök­sen us­kal­si teh­dä. Tuos­sa au­rin­gon­las­kun het­kes­sä saa­toin le­vol­li­sin mie­lin ot­taa teh­tä­vän vas­taan.

Jän­nit­tä­vää­hän tämä sil­ti on. Oman elä­män avaa­mi­nen toi­sil­le kir­joi­tus­ten kaut­ta vaa­tii roh­keut­ta ol­la avoin, ky­kyä tart­tua ar­jen pie­niin het­kiin. Teh­tä­vä he­rät­tää yhä aja­tuk­sia ja ky­sy­mys­merk­ke­jä sii­tä, olen­ko minä to­del­la oi­kea hen­ki­lö tä­hän. Juu­ri täs­sä ha­lu­an kui­ten­kin luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Sii­hen, et­tä hän joh­dat­taa nii­den ai­hei­den ää­rel­le, joi­den ää­rel­lä mi­nun on hyvä ol­la – ja jot­ka eh­kä löy­tä­vät tien­sä myös jon­kun toi­sen sy­dä­meen.