JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kun yk­si elä­män­vai­he päät­tyy

22.1.2021 7.30

Juttua muokattu:

20.1. 10:58
2021012010585020210122073000

Lop­pu­vuo­des­ta mi­nua pyy­det­tiin Päi­vä­mie­hen blo­gi­kir­joit­ta­jak­si. Suos­tuin, ja ali­ta­jun­ta al­koi työs­tää eri ai­hei­ta. Joi­ta­kin ide­oi­ta pul­pah­ti jo pin­taan.

Kun­nes ta­pa­nin­päi­vän aa­mu­na pu­he­lin soi. Unen­pöp­py­räs­sä ha­roin pu­he­lin­ta. Pu­he­lin ti­pah­ti lat­ti­al­le, ja pu­he­lu kat­ke­si. Huo­ma­sin, et­tä vel­je­ni yrit­tää soit­taa. Asia oli var­mas­ti tär­keä. Niin oli­kin. Isä oli aa­mul­la saa­nut siir­tyä iki­jou­luun. Heti tuli mie­leen edel­li­nen vas­taa­va soit­to lä­hes 30 vuot­ta ai­kai­sem­min, kun oli tul­lut äi­din ai­ka läh­teä.

Voi­ko se ol­la tot­ta? Isän elä­män­lan­ka oli ol­lut hau­ras jo pit­kään, mut­ta nyt se oli ta­pah­tu­nut. Isäl­lä on hyvä osa. Maal­li­set vai­vat ovat päät­ty­neet. Pos­kil­le­ni va­lui­vat kyy­ne­leet.

Pan­de­mia-ai­ka­na hau­ta­jais­ten val­mis­te­lu on haas­ta­vaa. Suu­ri ky­sy­mys on, mon­ta­ko voi osal­lis­tua ti­lai­suu­teen. Eh­kä voim­me muis­tel­la isää ja pap­paa isom­mal­la po­ru­kal­la jos­kus myö­hem­min.

Meil­le jo­kai­sel­le oma isä on eri­tyi­nen. Niin mi­nul­le­kin. Saim­me kul­kea yh­teis­tä mat­kaa 65 vuot­ta. Sain näh­dä isän mie­huus­vuo­det ja pit­kän van­huu­sa­jan. Omas­ta lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan isä ker­toi vas­ta van­hem­mal­la iäl­lä.

Lap­suus ja nuo­ruus oli ol­lut an­ke­aa huu­to­lais­po­jan elä­mää. Oma isä oli kuol­lut, kun isä oli vas­ta kak­si viik­koa van­ha. Omas­ta ko­dis­ta jou­dut­tiin luo­pu­maan. Per­he jou­tui ha­jal­le. Lap­set si­joi­tet­tiin ta­loi­hin, jot­ka hal­vim­mal­la si­tou­tui­vat hei­dät ot­ta­maan. Lap­suu­sa­jan päät­ti sota, jon­ne isä jou­tui 17-vuo­ti­aa­na. Olen ai­na ih­me­tel­lyt, mis­tä isä kui­ten­kin kai­voi luon­teen­sa. Hän oli leik­ki­sä ja po­si­tii­vi­nen. Kek­si kai­ken­lais­ta haus­kaa omak­si ja tois­ten ilok­si.

Var­si­nai­sen elä­män­työn­sä isä teki maa­ta vil­jel­len. Aluk­si kaik­ki oli teh­tä­vä har­ti­a­voi­min. Vä­hi­tel­len rai­vat­tiin li­sää pel­toa ja ra­ken­net­tiin uu­si na­vet­ta. Trak­to­rin han­kin­ta mah­dol­lis­ti uu­det apu­vä­li­neet.

Lap­suu­te­ni koti oli pie­ni: tupa, keit­tiö ja ka­ma­ri. Hy­vin sin­ne mah­dut­tiin. Vä­lil­lä saat­toi ol­la ah­das­ta, kun vaik­ka­pa po­ro­mie­het ma­joit­tui­vat pirt­tiin use­ak­si päi­väk­si. Myös mui­ta yö­py­jiä oli. Odo­tet­tu het­ki oli, kun us­ko­vai­nen tark­kai­lu­kar­jak­ko ma­joit­tui meil­le kier­rok­sil­laan. Ta­lon täyt­ti iloi­nen nau­ru ja so­li­se­va kar­ja­lan mur­re.

Isäl­lä ja äi­dil­lä oli muu­ta­mia pe­ri­aat­tei­ta. Yk­si oli se, et­tä ruo­ka on py­hää Ju­ma­lan vil­jaa. Sitä ei ole so­pi­vaa heit­tää haas­ki­oon. Olen it­se yrit­tä­nyt pi­tää ope­tuk­sen mie­les­sä­ni ja opas­taa toi­si­a­kin.

Toi­nen pe­ri­aa­te oli py­hä­päi­vän py­hit­tä­mi­nen. Leh­mät oli hoi­det­ta­va, mut­ta muu­ten ar­ki­set työt kes­key­tyi­vät py­hä­päi­väk­si. Vuo­den elan­to oli vah­vas­ti riip­pu­vai­nen sii­tä, mil­lai­nen hei­nä­sa­to saa­daan. Sii­tä huo­li­mat­ta kii­rei­se­nä hei­nän­te­ko­ai­ka­na­kin py­häs­tä pi­det­tiin kiin­ni. Olen aja­tel­lut, et­tei mi­nul­la voi ol­la niin tär­ke­ää työ­tä kuin tuo hei­nän­te­ko, et­ten­kö voi­si myös yrit­tää toi­mia sa­mal­la ta­val­la.

Kun äi­ti kuo­li, isän ar­keen hii­pi yk­si­näi­syys. On­nek­si isä kek­si mo­nen­lais­ta te­ke­mis­tä: mar­jas­tus­ta, mal­min et­sin­tää, puu­tar­han ja me­hi­läis­ten hoi­toa, ka­las­tus­ta, kai­vo­jen kat­so­mis­ta sekä pat­saan te­koa. Isä teki pit­kiä kä­ve­ly­ret­kiä, pi­sim­mil­lään 500 ki­lo­met­riä. Eh­ti­pä isä käy­dä kan­sa­no­pis­ton­kin van­hoil­la päi­vil­lään.

Olen miet­ti­nyt, mitä ha­lu­ai­sin isäl­tä pe­rin­nök­si. Tär­kein on tie­ten­kin us­ko, jota isä mei­hin omal­la ko­rut­to­mal­la ta­val­laan pyr­ki juur­rut­ta­maan. Toi­nen on tyy­ty­väi­syys ja po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne sekä kiin­nos­tus kai­ken­lai­siin uu­siin ko­kei­lui­hin. Tut­ta­vien mie­les­tä ul­ko­nä­kö­ni muis­tut­taa isää vuo­si vuo­del­ta enem­män.

PauliMäättä
Olen tuore eläkeläinen Kempeleestä. Puoliso löytyi Helsingistä. Lapsia saimme 11. Kesäisin työllistävät puutarhat kotona ja mökillä Savossa. Luonnettani kuvannee erään kurssin loppuarvostelu: aivan liian lempeä ja lauhkea, papillinen ote. Marjastamaan pitäisi ehtiä. Lukemista olen aina harrastanut. Joskus putkahtaa kirjoitelmia eri foorumeille. Nikkarointi kiinnostaa. Erityisesti jos keksii vanhalle esineelle uusia käyttömuotoja. paulimaatta2(at)gmail.com.
8.3.2021

Mi­nun sil­mä­ni kat­so­vat ala­ti Her­raan, hän pääs­tää jal­ka­ni an­sas­ta. Ps. 25:15

Viikon kysymys