Lähetysmatkalla Guineassa
Olin tämän kuun alussa lähetysmatkalla Guineassa. Kävimme Nzerekoressa ja Conakryssä, vierailimme monissa kodeissa ja pidimme seuroja niin kylätaloissa kuin puutarhoissakin. Olin matkalla togolaisen puhujan Nicholas Dehin ja Gambiassa asuvan guinealaisen Alphonse Haban kanssa. Alphonse tulkkasi puhettamme ja isännöi matkaamme.
Yhdessä seurapaikassamme Nzerekoren alueen kylässä kävimme ensin tervehdyskäynnillä erään perheen luona. Seuroihin tuli osa tuon perheen väestä, ja moni halusi uskoa syntinsä anteeksi. äiti ei tullut seuroihin. Palasimme vielä tuon perheen luokse ruokailemaan. Nicholas puhutteli perheen äitiä ja sanoi, että paljon hyvää on tänään tapahtunut, mutta yksi vielä puuttuu. Etkö sinäkin haluaisi uskoa? äiti vastasi, että vielä ei ole aika.
Aviomies vierellä melko painokkaasti kehotti, että tämä on hyvä asia, kyllä sinunkin pitää uskoa synnit anteeksi. Alfons tyynnytteli ja sanoi, että usko on asia, jota ei voi väkisin ja voimalla kenellekään antaa. Tuossa tuokiossa syvälle mieleeni painui kuva, kun perheen noin kymmenvuotias lapsi, joka oli ollut seuroissa mukana, yritti nostaa äitinsä kättä ylös. Hän oli huomannut, että se, joka haluaa uskoa, tekee niin. Mutta äiti siirsi lapsensa nostavan käden syrjään.
Tarkoituksenamme oli ajaa Etelä-Guineassa sijaitsevasta Nzerekoresta suoraan pääkaupunkiin Conakryyn, jossa olisi viimeiset seurat. Matka oli hitaampi kuin ennakoimme, ja päätimme jäädä välille yöpymään. Alfons soitti lähtöpaikkamme isännälle Nzerekoreen ja kertoi, että pysähdymme yöksi. Tuo henkilö ohjasi Alfonson soittamaan sukulaismiehelleen, joka asuu pysähdyspaikassamme. Kun illalla tulimme kaupunkiin, oli mies meitä vastassa ja opasti meidät hotellille. Pyysimme hänet syömään kanssamme.
Ruoan jälkeen kysyimme, että saisimmeko kertoa, miksi olemme tällä matkalla. Hän sanoi kuulevansa mielellään matkamme syyn. Nicholas kertoi, että olemme siksi liikkeellä, että jos yksikin ihminen, joka tuntee olevansa syntinen, haluaa uskoa syntinsä anteeksi, niin saarnaamme syntien anteeksiantoa. Mies sanoi tuntevansa, että on syntinen. Kun kysyimme, haluaako hän, että julistamme hänelle synninpäästön, mies vastasi haluavansa.
Tuo viisiminuuttinen opetti siitä, kuinka uskoa ei tarvitse rakentaa, vaan Jumala valmistaa ihmisen ja yksinkertaisesti lahjoittaa uskon. Kun tarjosimme hänelle korvausta taksimatkasta hotellille, hän ei halunnut ottaa rahaa vastaan vaan sanoi, että se matkan hinta ei ole minkään arvoinen siihen verrattuna, mitä hän on nyt saanut. Aamulla ennen lähtöämme hän tuli vielä hotellille toivottamaan hyvää matkaa ja Jumalan rauhaa.
Erityisesti matkalta jäi mieleeni eräs perhe, jonka kotona kävimme useaan kertaan. Perheen välit olivat niin lämpimät ja suhtautuminen kaikkiin ihmisiin oli niin ystävällistä, että en ennen ole sellaista nähnyt. Omien, lasten kasvattamiseen liittyvien kipujeni alla kyselin, että voisitteko kertoa, mitä minun pitäisi tehdä, että minä saisin kotonani luotua samanlaista lämpöä ja välittämistä, kuin mitä koen teidän perheessänne. Toivoin saavani pari hyvää käytännön vinkkiä. Mutta vastaus häkellytti yksinkertaisuudellaan ja syvyydellään.
– Minä luulen, että Jumala auttaa meitä.
Mikko Juvonen
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5–6
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
