Han­na-Ma­ria Jur­mu

On ai­ka ta­val­la it­ses­tään sel­vää, et­tä ih­mi­nen an­taa toi­sel­le ih­mi­sel­le lah­jo­ja. Mut­ta mik­si an­nam­me lah­jo­ja? An­nam­me­ko nii­tä teh­däk­sem­me lah­jan saa­jan vai it­sem­me on­nel­li­sek­si? Vai an­nam­me­ko lah­jo­ja ta­van vuok­si, kos­ka muut­kin an­ta­vat?

Eläm­me ta­va­ra­pal­jou­den maa­il­mas­sa. Jos me ai­kui­set em­me ym­mär­rä opet­taa uu­sia su­ku­pol­via – ja en­sin it­se­äm­me – ole­maan ra­kas­ta­mat­ta roi­naa, huk­ka mei­dät pe­rii. Voi­sin oi­kein to­del­la py­säh­tyä miet­ti­mään, mikä te­kee mi­nut ja lä­hei­se­ni on­nel­li­sek­si. Oli­si hyvä poh­tia pe­rus­teel­li­ses­ti, mitä on koh­tuus.

Jou­lu­lah­jo­ja an­ta­es­sa on tär­ke­ää, et­tä jo­kai­nen lah­jan saa­ja tun­ti­si, et­tä hän on tul­lut koh­del­luk­si ta­sa­ver­tai­ses­ti lah­jan saa­ja­na, ei­kä ke­nen­kään tar­vit­si­si aja­tel­la, et­tä lah­ja on palk­kio hy­vyy­des­tä tai hy­väs­tä käy­tök­ses­tä. Jou­lu­pu­kin si­sään­tu­lo­ky­sy­mys ”on­ko tääl­lä kilt­te­jä lap­sia?” voi­si jää­dä un­ho­laan. Jos­pa jou­lu­puk­ki si­sään as­tu­es­saan huu­dah­tai­si­kin: ”On­pa tääl­lä mah­ta­via lap­sia!” On­nek­si tä­män ajan kas­va­tus­me­to­dei­hin ei kuu­lu enää ik­ku­nas­ta kurk­ki­vil­la ton­tuil­la pe­lot­te­lu.

Muis­tan, kuin­ka jos­kus jou­lu­na olen kuun­nel­lut ra­di­os­ta kir­jai­li­ja Kal­le Pää­ta­lon muis­te­lui­ta hä­nen lap­suu­den­jou­luis­taan. Ha­lu­ai­sin ker­toa si­nul­le, mikä nois­sa muis­tel­mis­sa viil­si sy­dän­tä­ni. Löy­sin vie­lä haas­tat­te­lun Aree­nas­ta.

Kal­le Pää­ta­lon var­hais­lap­suu­des­sa ei juu­ri­kaan vie­tet­ty jou­lua. Ei ol­lut kuus­ta, ei jou­lu­lah­jo­ja ei­kä jou­lu­lau­lu­ja. Pa­ras jou­lu­muis­to oli se, kun isä oli pa­lan­nut pit­käl­tä sa­vot­ta­reis­sul­ta ko­tiin ja tuok­sui sau­nan jäl­keen sau­nal­ta. Tun­ne oli tur­val­li­nen, kun isä is­tui kuu­kau­sien jäl­keen ko­ti­pir­tis­sä puh­taa­seen fla­nel­li­pai­taan pu­keu­tu­nee­na. Pää­ta­lo muis­te­lee ja ker­too, kuin­ka tuo­na het­ke­nä ”pie­nen po­jan rin­taan va­lui lä­hes it­ket­tä­vä hy­vän olon tun­ne”.

Pää­ta­lo muis­taa edel­leen ”rin­taa hi­ve­le­vän juh­la­mie­len”, kun hän pie­ne­nä kou­lu­lai­se­na lau­loi mui­den las­ten kans­sa En­ke­li tai­vaan -virt­tä vas­ta pe­rus­te­tun kou­lun jou­lu­juh­las­sa. Muis­tis­sa oli myös yl­pey­den tun­ne ylä­luo­kas­sa väl­keh­ti­väs­tä jou­lu­kuu­ses­ta ja pie­ni hä­pe­än tun­ne sii­tä, kun herk­kä äi­ti kui­va­si sil­mi­ään use­am­man ker­ran juh­lan ai­ka­na. Sil­ti nämä kaik­ki vah­vat tun­teet ja muis­tot tun­tui­vat haa­leil­ta sii­hen ver­rat­tu­na, mil­tä oli tun­tu­nut ai­kai­sem­pi­na jou­lui­na isän ko­tiin­tu­lo sa­vo­tas­ta.

Sit­ten Pää­ta­lo muis­te­lee, kuin­ka jou­lu­juh­las­sa jou­lu-uk­ko kan­toi ko­rin si­sään ja ton­tuik­si pu­keu­tu­neet op­pi­laat al­koi­vat ja­kaa lah­jo­ja. Las­ten ni­miä huu­del­tiin, joi­den­kin ni­miä vä­hän vä­liä. Pie­ni Kal­le odot­ti kiih­ke­äs­ti, et­tä hä­nen­kin ni­men­sä sa­not­tai­siin, mut­ta näin ei ta­pah­tu­nut. Hän ei saa­nut lah­jaa. Hän ei saa­nut edes it­se piir­ret­tyä kort­tia. Hä­nes­tä tun­tui, et­tä kaik­ki muut esit­te­li­vät lah­jo­jaan toi­sil­leen. Hän tun­si kau­he­aa ka­teut­ta jopa pien­tä tyt­töä koh­taan, joka kir­kas­sil­mäi­se­nä ihas­te­li nu­ken­kor­vi­ket­ta, joka oli teh­ty ki­ris­tä­mäl­lä kan­gas­pa­la pe­ru­nan ym­pä­ril­le. Pie­ni Kal­le-poi­ka pi­dät­te­li kyy­ne­lei­tä. Lo­pul­ta juh­la päät­tyi ja Kal­le ryn­tä­si ulos luo­kas­ta. Hän juok­si koko mat­kan ko­tiin.

Myö­hem­min ai­kui­si­äl­lä, kun Kal­le Pää­ta­lo on ko­ke­nut yl­tä­kyl­läi­syy­den jou­lu­ja, ne ei­vät ole tuo­neet hä­nel­le täyt­tä juh­la­miel­tä. Hä­nen mie­leen­sä ovat nous­seet ne lap­suu­den myö­häi­sem­mät jou­lut, jol­loin isä oli ol­lut sai­raa­na ja se en­sim­mäis­ten kou­lu­vuo­sien jou­lu, jol­loin hä­nen elä­män­sä en­sim­mäi­nen jou­lu-uk­ko läh­ti pois luo­kas­ta mu­ka­naan tyh­jä kori ei­kä hän ol­lut saa­nut lah­jaa. Pää­ta­lo muis­te­lee: ”Kaik­ki­na jou­lui­na jou­dun elä­mään mie­li­ku­vis­sa­ni, kuin­ka sil­loi­nen pie­ni poi­ka hyök­kä­si kou­lun luo­kas­ta ulos, ei­kä yk­sin ulos, vaan jat­koi juok­su­aan Jo­ki­jär­ven ja sitä hal­kai­se­van Jaa­van­tien viit­to­jen ku­jan poik­ki jär­ven ete­lä­ran­nal­le. Ko­tiin.”

Toi­vot­ta­vas­ti lap­sem­me ovat ar­mol­li­sia mei­tä koh­taan, ja pyr­ki­vät hel­li­mään sy­dä­mis­sään jou­lu­jen hy­viä muis­to­ja. Äi­tei­nä ja isi­nä tar­vit­sem­me niin pal­jon an­teek­si­an­toa, et­tä sitä ei voi ku­vail­la.

Kun­pa hy­vät muis­tot voit­tai­si­vat huo­not, kan­tai­si­vat kaik­kia eteen­päin ja aut­tai­si­vat uu­sia pol­via uu­sien, omien jou­lu­jen ra­ken­ta­mi­ses­sa. Toi­vot­ta­vas­ti myös jou­lun sa­no­ma oli­si tär­kein­tä mei­dän kaik­kien jou­luis­sa niin, et­tä tämä yl­tä­kyl­läi­syy­den ai­ka ei so­kai­si­si mei­tä. Toi­vot­ta­vas­ti oli­sim­me myös pyy­teet­tö­miä lah­jan an­ta­jia niin, et­tä jou­lu­ke­räyk­set su­lat­tai­si­vat kaik­kien sy­dä­met ei­kä ke­nen­kään tar­vit­si­si juos­ta it­kien ulos pi­me­ään vail­la lah­jaa.