Marraskuu on ollut meilläkin nimensä veroinen. Kuollutta, pimeää, koleaa. Viimeiset joutsenet ovat lähteneet, ja niiden jatkuva koikotus on hiljentynyt. Järvi on käynyt jäässä jo useaan kertaan, samoin maa lumipeitteisenä. Välillä on tullut vettä, ja kaikki on ollut mustaa. Ihan vasta ihmettelin, miten aamut olivat vielä aika vaaleita koululaisten lähtiessä, ja sitten yhtäkkiä aamulla olikin ihan sysipimeää. Mutta taas kun lumi tuli maahan, aamut ovat kauniin sinisiä, hämäriä.
Kaamos hiipii, kuten joka vuosi tähän aikaan. Toisinaan sen tuoma pimeys ja kylmyys ahdistaa jo ajatuksenakin. Toisaalta on mukava nautiskella kynttilänvalossa, ympäri pirttiä ja pihaa viriteltyjen kaamosvalojen tuikkeessa, ryystää teetä ja kuunnella tuulen ujellusta ikkunan raossa. Puuhastella ulkona ja kuvitella olevansa jossain arktisella seudulla, tuulessa ja tuiskussa, ja silti olla tässä lähellä, omalla pihalla!
Alkuaikoina täällä pelkäsin pimeää. Mieheni ihmetteli, mitä siinä pelkään. ”Jos sinä et näe pimeässä, niin eihän se siellä mahdollisesti olevakaan näe sinua.” Sanoin pelkääväni mörköjä. ”No älä ainakaan lapsille sitä pelkoa siirrä, koska mörköjä ei ole olemassakaan!” Lienenkö siirtänyt? Vai tarvitseeko pelkoja siirtää tai opettaakaan? Osa peloista tulee varmaan ihmisen ja eläimenkin alkukantaisista vaistoista, ja ne on tarkoitettu suojelemaan pedoilta ja vaaroilta.
Erityisesti viime aikoina olen miettinyt uskon mukanaan tuomia pelkoja, tai paremminkin asioita, joilla on tarkoitus suojella meitä pahalta ja monelta turhalta. Usko luo kuin suojamuurin, toimii kilpenä ”ruman tulisia nuolia vastaan”.
Entäs, jos pelot paisuvat liian suuriin mittoihin ihmismielessä? Niistä tulee elämää hallitsevia ja ahdistavia. Ne voivat jopa sairastuttaa, niin mielen kuin kehonkin. Ne voivat tulla uskon esteeksi varsinkin, jos niistä ei rohkene puhua kenellekään edes siellä, missä pitäisi olla välitön, hyväksyvä ja tarpeen tullen myös anteeksiantava ilmapiiri. Mieltä vaivaavista peloista puhuminen vaatii rohkeutta, jos pelkää tyrmääviä tai vähätteleviä sanoja. Aina kyse ei ole edes uskon asioista, vaan luonteenpiirteistä, ominaisuuksista ja ideoista, jotka oikein käytettyinä ja ymmärrettyinä olisivat voimavara ja rikkaus.
Kuitenkin monesti, kun on uskaltautunut tai ihan vahingossa ajautunut puhumaan kummallisemmistakin ajatuksistaan tai peloistaan, on saanut huomata, ettei olekaan ainoa, joka miettii ja pohtii noita asioita. Saakin ihan yllättävältä taholta lohtua ja tukea, ymmärrystäkin. Ajatukset vain lentelevät pään yli kuin linnut, mutta niiden ei kannata antaa tehdä pesää päänsä päälle.
Posiolle tarjottiin SRK:n lähetysseuroja, ja otin ne meille, ettei tarvinnut kysellä paikkaa muualta. Ajankohdan lähestyessä mielessä pyöri kysymyksiä maskin käyttöön, turvaväleihin, kahvitukseen ja henkilömäärään liittyen. Mietitytti, jos tuleekin väkeä niin paljon kuin kerran Tapaninpäivän seuroihin. Silloin loppuivat istumapaikat, vaikka meillä ei ihan pieni pirtti ole. Melkein jo harmitti, että lupasinkin, mutta seurat menivät oikein mukavasti. Saatiin kaksi vierasta oman perheväen lisäksi. Puheet tulivat niin omaan osoitteeseen, että olisi voinut luulla puhujien vakoilleen ajatuksiani etukäteen. Tuli tunne, että oikeasti heille annetaan sanat juuri kuulijoiden tarpeisiin. Taivaan Isä tietää, mitä me tarvitsemme.
Oli kotoisat seurat ja jäi tunne, että haluan seuroja järjestää vastaisuudessakin. Seurojen lisäksi mukavia muistoja on juttuhetkistä puhujien kanssa. Miten heillä riittääkin tapahtumia ja mielenkiintoisia juttuja elämänsä varrelta. Toinen puhujista kertoi, että enkeli voi olla vaikka satakiloinen iso miehenköriläs. Heprealaiskirjeessähän sanotaan: ”Älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan” (Hepr. 13:2).
Olen kiitollinen jo lapsuuskodissani kokemistani puhujien vierailuista ja jutteluista, joita saan nyt oman perheeni kanssa jakaa. Hetkistä, jolloin perjantai-ilta tuntuu ihan pyhältä, seurat omassa kodissa keitaalta erämaassa. Nuortenillan yllätysvieraat, savusaunojat tuntuvat kuin enkeleiltä. Samoin kuin ystävät, jotka istahtavat pianon ääreen ja ehdottavat, että lauletaan muutama joululaulu, koska kyllä marraskuussa jo saa laulaa joululauluja! Vieraat, joille saa purkaa sydäntään ja toivottaa Jumalan rauhaa. Ihanaa kun kävitte!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys