JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Nauruterapiaa mättäällä pää alaspäin

20.10.2022 6.00

Juttua muokattu:

20.10. 12:04
2022102012043820221020060000

Hel­mi Yr­jä­nä

Seik­kai­lin hei­nä­kuus­sa lei­ril­le.fi-si­vus­tol­la kes­ken töi­den ja tör­mä­sin Rus­ka­lei­ri-il­moi­tuk­seen. (Eheei, en toki käyt­tä­nyt työ­ai­kaa vää­rin, vaan työn ta­kia kat­soin si­vus­tol­ta mui­ta tie­to­ja.) Kos­ka lei­ri oli so­pi­vas­ti sii­nä vai­hees­sa syys­kuu­ta, kun se­mi­naa­ri­työ­ni pi­täi­si ol­la val­mis, il­moit­tau­duin sen kum­mem­pia miet­ti­mät­tä. En sil­loin vie­lä tien­nyt, sai­sin­ko ke­tään ka­ve­rik­si lei­ril­le, mut­ta sain kuin sain­kin yh­den ys­tä­vä­ni mu­kaan.

Sain en­nen lei­riä se­mi­naa­ri­työn, eli noin vii­si­tois­ta si­vua gra­dun ana­lyy­sia, vii­meis­te­lyä vail­le val­miik­si, min­kä ta­kia oli ke­vyt olo läh­teä. Ys­tä­vä­ni pää­si vas­ta myö­hään töis­tä, jo­ten läh­dim­me aje­le­maan vas­ta il­lan puo­lel­la. Mat­kal­la ajoim­me yh­des­tä ris­teyk­ses­tä ohi, mut­ta na­vi­gaat­to­rin avul­la löy­sim­me toi­sen rei­tin. Oli iha­na huo­ma­ta, kuin­ka rus­ka li­sään­tyi poh­jois­ta koh­ti men­nes­sä. Kun pää­sim­me pe­ril­le Rau­ti­o­saa­ren lei­ri­kes­kuk­sen pi­haan, oli jo ai­van pi­me­ää. Mei­tä vä­syt­ti ja uu­sien ih­mis­ten koh­taa­mi­nen jän­nit­ti. Ke­rä­sim­me jon­kin ai­kaa au­tos­sa voi­mia liik­kua. Näl­kä ja ves­sa­hä­tä pa­kot­ti­vat kui­ten­kin au­tos­ta si­säl­le, ja pää­dyim­me so­pi­vas­ti suo­raan il­ta­pa­lal­le.

Il­ta­pa­lan jäl­keen saim­me huo­neen, jon­ne vä­sy­nei­nä suun­ta­sim­me. Minä en ras­ki­nut men­nä ai­van heti nuk­ku­maan. Ikä­vä pai­noi, jo­ten ki­pit­te­lin au­toon soit­te­le­maan poi­ka­ys­tä­väl­le­ni – niin, sel­lai­sen suu­ren suu­ren on­nen tämä syk­sy on tuo­nut mu­ka­naan. Kos­ka pys­tym­me nä­ke­mään asuin­paik­ko­jem­me etäi­syy­den ta­kia vain vii­kon­lop­pui­sin, lei­ri­vii­kon­lop­pu­ni toi nä­ke­mi­seem­me kah­den vii­kon tau­on. Kak­si viik­koa tun­tui mel­ko pit­käl­tä ajal­ta, mut­ta pu­he­lut ja vies­tit­te­lyt on­nek­si hie­man hel­pot­ti­vat. Pu­he­lun jäl­keen hip­sin vä­sy­nee­nä nuk­ku­maan ja löy­sin ys­tä­vä­ni täy­des­tä unes­ta.

Lau­an­tai­na aa­mu­pa­lan jäl­keen ys­tä­vä­ni oli kuin toi­nen ih­mi­nen: pit­kän työ­vii­kon ta­kia hän oli edel­li­se­nä il­ta­na hy­vin uu­pu­nut, mut­ta uni oli teh­nyt teh­tä­vän­sä. Suu­pie­let kor­vis­sa val­mis­tau­duim­me kä­ve­le­mään vii­den ki­lo­met­rin pää­hän hii­den­kir­nuil­le. Heti al­ku­mat­kas­sa kak­si mei­tä van­hem­paa nais­ta tuli ter­veh­ti­mään ja jut­te­le­maan. Kävi il­mi, et­tä toi­nen heis­tä oli ky­sel­lyt mi­nul­ta ai­em­min sa­mal­la vii­kol­la kyy­tiä. Hän oli kui­ten­kin pää­ty­nyt toi­seen kyy­tiin myö­häi­sen läh­tö­ai­ka­tau­lum­me ta­kia.

Uu­sien ih­mis­ten kans­sa po­ris­tes­sa ja kau­nis­ta syk­syis­tä luon­toa ihail­les­sa kä­ve­ly­mat­ka ku­lui mu­ka­vas­ti. Sa­tun­nai­set sa­de­kuu­rot ja pi­dem­pi­ai­kai­nen tih­ku­tus­kaan ei­vät saa­neet mie­li­a­laa tai suu­pie­liä alem­mas. Luu­len, et­tä suus­ta­ni saat­toi kuu­lua muu­ta­man ker­ran "Siis kato nyt!", "Oi­kees­ti kato tuo­ta, ai­van hui­ki­an hie­no / hui­sin ma­kia!" tai "Kyl­lä kan­nat­ti läh­tee." To­den­nä­köi­ses­ti noi­ta kaik­kia tois­te­lin kes­ki­mää­rin mi­nuu­tin vä­lein. Sel­lai­nen kau­nii­den asi­oi­den ja luon­non heh­kut­ta­ja olen.

Hii­den­kir­nuil­la söim­me mak­ka­raa ja kor­va­puus­tia. Kal­li­oi­den juu­rel­la tun­si olon­sa ai­ka pie­nek­si ja jää­kau­den päät­ty­mi­sen ja jää­ti­kön su­la­mi­sen seu­rauk­se­na syn­ty­nei­den mas­sii­vi­sen ko­kois­ten hii­den­kir­nu­jen vie­rel­lä jopa hie­man pe­lot­ti. Sa­teen liu­kas­ta­mil­la kal­li­oil­la sai kul­kea hy­vin va­ro­vai­ses­ti, et­tei mi­tään vain sat­tui­si.

Suu­rin osa kä­ve­li­jöis­tä päät­ti pa­la­ta lei­ri­kes­kuk­sel­le au­to­kyy­deil­lä. Vain me nel­jä – ys­tä­vä­ni, minä ja kak­si nais­ta, joi­den kans­sa olim­me al­ku­mat­kas­ta tu­tus­tu­neet – pää­tim­me kä­vel­lä ta­kai­sin. Tie­tä pit­kin mat­ka oli­si ol­lut pi­dem­pi ja pal­jon tyl­sem­pi, min­kä ta­kia suun­nis­tim­me suo­rin­ta reit­tiä koh­ti lei­ri­kes­kus­ta. Oh­jaa­jaa huo­let­ti, mi­ten löy­täi­sim­me pe­ril­le, mut­ta mei­tä vain nau­rat­ti. Kän­ny­kän kart­ta­so­vel­luk­sen rei­tin­tal­len­nu­so­mi­nai­suu­den avul­la to­den­nä­köi­syys ek­sy­mi­sel­le oli mel­ko pie­ni.

Minä olin kar­tan­lu­ki­ja­na, ja vaik­ka ta­ka­na tu­li­jat vä­lil­lä kiu­soit­te­li­vat kar­tan­lu­ku­tai­dois­ta­ni, suun­ta oli oi­kea ja mah­dol­li­sim­man suo­ra. Mah­dol­li­sim­man suo­ra reit­ti tar­koit­ti toki sitä, et­tä mat­kan var­rel­la seik­kai­lim­me läpi ry­tei­köis­tä, yli­tim­me le­ve­äh­kö­jä ojia loik­ki­mal­la (kaik­ki pää­si­vät jän­ni­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta yli!) ja kas­te­lim­me ken­käm­me mä­ris­sä hei­ni­kois­sa ja sam­ma­li­kois­sa. Jos reit­tim­me lä­hel­lä oli jos­sa­kin met­sän eläi­miä, mei­dän jäl­keem­me nii­tä ei enää luul­ta­vas­ti ol­lut. Sen ver­ran iloi­ses­ti nau­rum­me pulp­pui­li kä­vel­les­sä.

Tu­lim­me mat­kan ai­ka­na hy­vin tu­tuik­si kes­ke­näm­me. Em­me eh­kä pu­hu­neet tar­kas­ti tai sy­väl­li­ses­ti elä­mäs­täm­me, mut­ta nau­roim­me pal­jon. Mikä voi­si­kaan yh­dis­tää ih­mi­siä pa­rem­min kuin sa­man­lai­nen huu­mo­rin­ta­ju ja nau­ru? Tun­tui us­ko­mat­to­mal­ta, mi­ten sa­mal­la aal­to­pi­tuu­del­la olim­me­kaan, vaik­ka olim­me ys­tä­vä­ni kans­sa pa­ri­kym­men­tä vuot­ta nuo­rem­pia kuin toi­set nai­set. Elä­män­ti­lan­teem­me oli­vat hy­vin eri­lai­set, mut­ta löy­sim­me kui­ten­kin pal­jon yh­dis­tä­viä te­ki­jöi­tä. Nau­tim­me esi­mer­kik­si kaik­ki to­del­la pal­jon luon­nos­sa liik­ku­mi­ses­ta ih­me­tel­len, kat­sel­len ja kuun­nel­len. Em­me pi­tä­neet kii­ret­tä kä­vel­les­säm­me, vaan py­säh­te­lim­me jat­ku­vas­ti syö­mään mus­ti­koi­ta, joi­ta mät­täät oli­vat täyn­nä.

Yh­des­sä koh­das­sa mel­ko lä­hel­lä lei­ri­kes­kus­ta yk­si meis­tä aset­tui ma­kaa­maan peh­me­äl­le sam­ma­lel­le. Pää­tim­me sit­ten ot­taa yh­teis­ku­van niin, et­tä kaik­ki ma­kaa­vat maas­sa ja päät ovat lä­hek­käin. Met­sän poh­ja oli sii­nä koh­das­sa ai­ka möyk­kyi­nen, jo­ten kak­si meis­tä jou­tui jon­kin ver­ran pää alas­päin. Asen­to oli niin hul­lun­ku­ri­nen, et­ten ker­ta kaik­ki­aan voi­nut ol­la nau­ra­mat­ta. Kun pään vie­res­sä oli kol­me yh­tä hel­pos­ti nau­ra­vaa ih­mis­tä, ei nau­rus­ta mei­nan­nut tul­la lop­pua. Voin ker­toa, et­tä pää alas­päin nau­ra­es­sa on lä­hes mah­do­ton­ta lo­pet­taa nau­rua. Nau­rua vain pur­su­aa suus­ta lop­pu­mat­to­ma­na vir­ta­na.

Kun vih­doin­kin saim­me it­sem­me ylös ja nau­ru oli jo jok­seen­kin laan­tu­nut, yk­si eh­dot­ti, et­tä pi­täi­si tes­ta­ta sa­maa heti uu­des­taan, jot­ta nau­run sai­si vi­de­ol­le. No, sii­nä sitä sit­ten taas rät­kä­tet­tiin sam­ma­lil­la. Minä olin täl­lä ker­taa pää ylem­pä­nä kuin muu var­ta­lo, jo­ten nau­ra­mi­sen lo­pet­ta­mi­nen oli pal­jon hel­pom­paa. Muut kui­ten­kin nau­roi­vat mi­nun­kin edes­tä­ni, ja vi­de­ol­le saa­tiin pal­jon nau­rua. Em­me pääs­seet eteen­päin kuin eh­kä pa­ri­kym­men­tä met­riä, kun jäim­me taas syö­mään mus­ti­koi­ta. Minä pyl­läh­din joko ta­sa­pai­non puut­tees­ta tai nau­ra­mi­ses­ta ai­van ku­moon ja jäin maa­han nau­ra­maan. Vat­sa­li­hak­set oli­vat täy­sin vä­sy­neet, mut­ta nau­rua ei voi­nut vain lait­taa pois pääl­tä.

Pää­sim­me lop­pu­jen lo­puk­si pe­ril­le mitä mie­len­kiin­toi­sim­pien reit­tien kaut­ta. Vaik­ka met­säs­sä räm­pi­mis­tä ker­tyi­kin usei­ta ki­lo­met­re­jä, su­kat ja ken­gät oli­vat kai­kil­la mä­rät ja näl­kä vai­va­si, kaik­kien kas­voil­la lois­ti le­veä hymy. Lop­pu­päi­vä meni syö­des­sä, nau­ra­es­sa, sau­no­es­sa ja il­ta­oh­jel­maa seu­ra­tes­sa. Näy­tim­me nau­ru­vi­de­on myös muil­le lei­ri­läi­sil­le, ja ilok­sem­me muut­kin sai­vat vi­de­os­ta hy­vän mie­len ja nau­rua. Olin it­se niin vä­sy­nyt päi­vän tar­po­mi­ses­ta, nau­ra­mi­ses­ta ja so­si­aa­li­suu­des­ta, et­tä läh­din jo mel­ko pian il­ta­pa­lan jäl­keen nuk­ku­maan.

Sun­nun­tai­na seu­ra­sim­me ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen Ro­va­nie­men kir­kos­ta, sii­vo­sim­me ja pak­ka­sim­me. Il­ta­päi­väl­lä ko­koon­nuim­me lop­pu­har­tau­teen kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Oli tur­val­lis­ta päät­tää lei­ri, kun sai us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si. Tun­tui täy­sin Ju­ma­lan joh­da­tuk­sel­ta, et­tä lei­ril­tä oli löy­ty­nyt niin ko­toi­sel­ta tun­tu­via ih­mi­siä, joi­den kans­sa oli hyvä ol­la.

Meil­lä nel­jäl­lä luis­ti jut­tu niin hy­vin, et­tä em­me osan­neet lo­pet­taa lei­rin lop­pu­mi­seen yh­des­sä­o­loa. Aje­lim­me kah­del­la au­tol­la pe­räk­käin ko­tiin päin ja kä­vim­me lop­pu­mat­kas­ta vie­lä syö­mäs­sä. Usein eri­lais­ten lei­rien tai mui­den tii­vii­den vii­kon­lop­pu­jen jäl­keen olo on hai­kea. Täl­lä ker­taa olin yk­sin­ker­tai­ses­ti niin on­nel­li­nen, et­tei hai­keu­del­le ol­lut edes ti­laa. Elä­mä hy­myi­lyt­ti.

Läh­din lei­ril­le täy­sin il­man mui­ta en­nak­ko-odo­tuk­sia kuin hyvä ruo­ka. En siis käy­tän­nös­sä voi­nut pet­tyä odo­tuk­sii­ni, kos­ka lei­reil­lä ruo­ka on ai­na to­del­la hy­vää. Lei­ri ylit­ti kaik­ki mah­dol­li­set ku­vi­tel­mat. Sain hy­vää ruo­kaa. Seik­kai­lin us­ko­mat­to­mil­la kal­li­oil­la, met­sis­sä ja pu­si­kois­sa. Ym­pä­ris­tö ta­ka­si sen, mitä lei­rin nimi lu­pa­si – kaik­ki­al­la hoh­ta­vaa rus­kaa. Eni­ten jäi kui­ten­kin mie­leen se, et­tä sain tu­tus­tua uu­siin iha­niin us­ko­vai­siin ih­mi­siin, joi­den kans­sa on täy­sin tur­val­lis­ta ol­la oma it­sen­sä. Sa­man­lai­sia ko­ke­muk­sia toi­voi­sin myös muil­le. Läh­te­kää roh­ke­as­ti lei­ril­le ja tu­tus­tu­kaa uu­siin ih­mi­siin!

HelmiAutio
Olen tuore äikän ope ja vaimo. Aikani kuluu musiikin ja valokuvaamisen parissa sekä seikkailemisen haaveilussa, mutta muistan kuitenkin hoitaa myös ihanat huonekasvini. Kun kirjoitan, kirjoitan ihmisille ja toivon saavani heidät ajattelemaan. Jos toiveeni toteutui ja jokin tekstini sai ajatuksesi heräämään, kuulisin niitä mielelläni: helmiyrjana (at) gmail.com.
21.2.2024

Koska Jeesus on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan. Hepr. 2:18

Viikon kysymys