Helmikuu on ystävyyden kuukausi. Silloin on ihanaa muistella erityisiä kohtaamisia.
Eräs tärkeä muisto liittyy pieneen tyttöön ja häneltä kauan sitten saamaani ystävänpäiväkorttiin. Sain sen, kun olin vielä opiskelija ja olin häntä hoitamassa.
Pieni ekaluokkalainen oli askarrellut kortin itse. Se oli leikattu soikion muotoon keltaisesta kartongista, ja siihen oli vihreällä ja punaisella puuvärillä piirretty kukkia. Kortissa luki: ”Hyvää ystävänpäivää Siville!”
Kortin saaminen ilahdutti kovasti, koska olimme juuri samana aamuna kiistelleet kouluun menosta. Aikataulumme eivät sopineet yhteen ja se harmitti pientä tyttöä. Tunsin itse epäonnistuneeni tunteenpurkauksen selvittelyssä. Tämä ystävänpäiväkortti lämmitti mieltäni erityisesti, koska se sisälsi viestin kaikkein tärkeimmästä, anteeksiantamuksesta.
Tunsin samalla sen olevan luottamuksenosoitus minua kohtaan. Kortin välityksellä sain kokea olevani riittävän hyvä hoitaja omana itsenäni. Tämän saman tunteen haluan säilyttää nykyisissäkin ihmissuhteissani; haluan olla luotettava ystävä.
Minulla on ollut ystävyyden saralla monenlaisia kokemuksia. Nuorena, kun yksinäisiä, tyhjiä iltoja oli ollut kivuksi asti, laitoin käteni ristiin ja rukoilin Taivaan Isältä uskovaisia ystäviä.
Sainkin myöhemmin ystäviä, jotka ovat tärkeitä valontuojia elämässäni vieläkin. Sain luotettavia ystäviä, joille voin jakaa kokemuksiani ja kokea tulevani täysin ymmärretyksi. Sain ystäviä, joiden kanssa olemme vieretysten kasvaneet läpi elämän kipujen ja kolhujen,on naurettu itselle ja toisille vedet silmissä.
Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että näen ystäviäni liian harvoin. Tuntuu, että nykyään on turhan kiireistä. Sosiaalinen elämä on melkein kokonaan hautautunut arjen ison vastuun alle. Liian usein lyhyt, ohi kulkiessa käyty keskustelu päättyy sanoihin: ”Pitäisi nähdä useammin.”
Konditionaali jää soimaan päähän pahaenteisesti. Pitäisi, pitäisi. Kerran kotitöitä tehdessäni soitin ystävälle. Hän ilahtui siitä, että soitan usein. Niin, suunnilleen kolmen kuukauden välein. Mihin aika menee? Perushommiin varmaankin.
Jokin aika sitten yksinäisyyden tunne hiipi kuin salaa takaisin elämääni. En aluksi tunnistanut sitä, koska en töiltäni ehtinyt pysähtyä miettimään asiaa sen syvemmin. Kun vihdoin tunnistin ahdistuneisuuteni yksinäisyydeksi, järkytyin aluksi. Ajattelin, että meillä ei ole ketään.
Nuorena lausuttu rukous muuttui toiveeksi siitä, että meitä ei ihan kokonaan unohdettaisi. Että olisi joku kylään tulija vielä viidenkin vuoden päästä.
Sitten muistin nuoruudesta asti läheiset ystäväni ja heidät, jotka Taivaan Isä on aikuisiällä johdattanut elämäämme. Ajattelin, että vähäinen yhteydenpito liittyy ehkä kuitenkin lähinnä ajanpuutteeseen. Huomasin, että on meillä rakkaita lähimmäisiä, jotka tulisivat kylään, jos vain kutsuisimme heidät.
Eräänä päivänä ruokaa laittaessani 11-vuotias tyttäremme tuli kotiin ja kertoi kaverinsa isän puhuneen, että Myllymäet voisivat tulla käymään kylässä. Heti perään hän oli kuitenkin pohtinut, että heidät pitäisi varmaan kutsua, jos he eivät saa muuten aikaiseksi. Tämä kommentti kuulosti mukavalta. Kutsuttuna saisimme ehkä aikaiseksi ja pystyisimme unohtamaan väsymyksemme ja kiireemme hetkeksi.
Kun istuu sohvalla sunnuntaina parhaaseen kyläilyaikaan miettimässä, esittäisikö jollekin kyläkutsun, keksii helposti esteitä: katsoo ympärilleen, pohtii tekemättömiä kotitöitä, puuttuvia tarjottavia, omia tuntemuksia ja puolison hapsottavaa tukkaa. Ensin voi huokaista ja sitten voi ottaa lapsen syliin ja lukea hyvää kirjaa.
Voi kääriytyä peittoon ja lämmitellä niiden hetkien muistoissa, kun on saanut olla lähimmäisten autettavana. Kun on saanut tuntea, että meitä kannetaan ja meidän puolestamme rukoillaan. Aisteihin kätkeytyneet muistot tuovat mukanaan kanakeiton tuoksun, ystävän lämpimän halauksen ja lapsen ilon ystäväperheen hienon auton kyytiin pääsemisestä.
Kun on hetken lämmitellyt, on jotenkin helpompi suunnitella. Muistan jonkun sanoneen, että on hienoa voida ilahduttaa vieraita sillä, että he huomaavat kotonansa olevan siistimpää kuin kyläpaikassa. Aivoihin alkaa tulemaan pohdintoja helpoista leivonnaisista, kaupan pakastealtaasta haetuista. Mietin, että nykyäänhän on monet herkkulakossakin.
Voi, kun osaisin olla stressaamatta turhaan ja osaisin kutsua ystäviä kylään, vaikkei olisikaan kaikki viimeisen päälle laitettua. Uskaltaisin luottaa ystävyyteen, joka kantaisi elämän rosoisuudesta huolimatta enkä häpeäisi arkisen elämän merkkejä kodissamme. Muistaisin, että arki se on muillakin. Siitähän sitä saisi jutun juurta vieraiden kanssa. Tiestä ja matkasta.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys