Markku Kamula
Suvikuukauden taas alettua ajatukset kääntyvät yhä useammin Suviseuroihin. Nehän ovat aivan kohta!
Varhaisimmissa suviseuramuistoissani istumme helteisenä kesäpäivänä pirtissä. Radio on nostettu keskeiselle paikalle, niin että kuuluvuus on taattu. Isä ja äiti kuuntelevat vakavina, isä hieman eteenpäin kumartuneena ja äiti keinutuolin selkänojaan nojautuneena, välillä pienen vauhdin potkaisten. Vanhempieni hiljaisessa olemuksessa on kaipausta. Samalla aistin kiitollisuutta siitä, mitä radiosta kuulemme. Itse en oikein tiedä, mistä on kyse. Selvästi jostain hyvin merkittävästä.
Lukemaan opittuani luin Päivämiehestä artikkeleita Suviseuroista. Katselin pitkään mustavalkoisia kuvia suuresta valkoisesta teltasta. Se samastui ajatuksissani lähinnä pilveen, koska en ollut nähnyt milloinkaan mitään vastaavaa.
Ensimmäisen kerran pääsin Suviseuroihin juuri ekaluokalta päästyäni. Suviseurat olivat silloin Kajaanissa. Kävimme seuroissa päiväseltään, ehkä aamu- ja iltalypsyn välissä, tai sitten vanhimmat veljeni järjestivät isälle ja äidille vapaaillan. Pösön penkit ja peräkonttikin olivat täynnä eri-ikäisiä sisaruksia. Matkalla puhjennut rengas säikäytti – tähänkö jäi seuramatkamme? Perille kuitenkin selvittiin. Pitkäheinäisellä kentällä tapahtunut eväsleipien syönti, seuroissa ostettu jäätelötuutti, suuri ihmisten joukko ja seurateltta jäivät lujasti mieleeni. Vieläkin ajatuksiini palaa kentällä kaikujen lailla kertautuva puhe ja laulu. Vain Suviseuroissa voi olla sellaista!
Kajaanin jälkeen aloin päästä Suviseuroihin toistuvasti, aluksi vanhimman siskoni perheen mukana ja myöhemmin muutenkin. Seuroihin lähtemistä suunniteltiin tiiviisti heti koulujen päättymisen jälkeen. Millä seuroihin päästään ja kenen kanssa lähdetään? Missä majoitutaan – saanko teltan lainaksi vai voidaanko ostaa oma teltta? Kerkeänkö tienata rahaa matkaa ja ruokailuja varten vai voivatko vanhemmat antaa osan rahoista? Alkukesän rahanhankintakeinoja oli vähän, tärkeimpiä olivat männyn taimien kouliminen ja apulantasäkkien kerääminen. Rahat taisivat tulla aikanaan 4H-kerhon kautta, mutta varmaan vanhempien lompakosta ne suviseurarahat saatiin. Yleensä asiat jotenkin järjestyivät ja seuroihin päästiin.
Niitäkin kesiä on ollut, että Suviseuroihin ei ole päästy. Erään kerran hoitelin veljieni kanssa lypsykarjaa niin, että vanhempani pääsivät seuroihin. Se tuntui aivan hyvältä! Ehkä kaikkein kirpaisevin kokemus oli vuoden 1993 Haukiputaan seurojen aikana. Vielä siihenkin aikaan viestimistä tuli ainoastaan sunnuntain kaksi radiosaarnaa. Asuimme Kotkassa, ja olin paperitehtaan aamuvuorossa. Heti vuoron päätyttyä kiirehdin juosten parkkipaikalle ja avasin radion. Kuulin puhujan aamenen, loppujuonnon ja seurakansan sydämistä nousevan laulun. Kyynelet puristuivat silmäkulmiini, koin sillä hetkellä olevani aivan yksin ja hylätty.
Suviseuroista tuli kuitenkin nuoren perheemme jokakesäinen juttu, ja lapsemme oppivat pitämään niitä aivan yhtä rakkaina ja tärkeinä kuin me vanhemmatkin. Kuusi vuotta noista ”parkkipaikkasuviksista” vanhin lapsistamme oli jo iso poika, ensimmäinen kouluvuosi takanaan. Hän pakkasi päättäväisesti laukkunsa ja ilmoitti lähtevänsä vaikka yksin Kokkolan suviksiin. Kyyti järjestyikin Helsingistä Lahden kautta ajavien sukulaispoikien mukana, ja mummu ja pappa lupasivat huolehtia nuoresta seuramatkalaisesta. Me muut – vanhemmat, kotona olevat pikkusisko ja -veli ja sairaalassa oleva pienin sisko – jäimme pois. Kävimme sunnuntaiaamuna hoitamassa pientä Lyydiaa sairaalassa ja menimme sitten kotiin. Kädet toistemme ympärillä, lapset välissämme, kuuntelimme radioseurat sängyssä maaten. Kaipaus toisten uskovaisten luokse oli voimakas, mutta toisaalta koimme, että näissä seuroissa paikkamme on juuri tässä.
Taas mentiin muutamia vuosia niin, että seuroihin päästiin koko porukalla. Perheemme pääluku kasvoi pikkuhiljaa, ja joka seuroissa oli joku rattaissa tai vaunuissa työnneltävä. Näin jatkui, kunnes tultiin meidän perheemme talonrakennuskesään, jolloin Suviseurat järjestettiin Nivalassa. Otin talon rakentamisen ilmeisesti liian tosissani, koska jouduin jonoon, jonka toisessa päässä suoritettiin selkäleikkauksia. Asuntoauton vuokrausrahat oli raavittu kokoon ja auto varattu, joten ei tullut kuuloonkaan jättää seuramatkaa väliin. Oli vain sellainen ongelma, että minä en voinut istua muutamaa hetkeä pidempään. Niinpä vaimo jätti minulle kaveriksi viisivuotiaan turvamiehen, pakkasi muun perheen autoon ja matkusti Nivalaan.
Jälkeenpäin hän on kertonut, minkälaista neuvokkuutta viiden lapsen kanssa reissaaminen oli vaatinut. Isommat olivat ymmärtäneet tilanteen vaatimukset hyvin, mutta puolitoistavuotiaan pojan kanssa oli ollut hieman haasteita. Utelias ja aktiivinen poika karkaili jatkuvasti, ja äidillä oli pelko hänen hukkaan joutumisestaan. Lopulta äiti oli pukenut lapsen turvavaljaisiin, ja näin poika pääsi tekemään rajatulla alueella turvallisia tutkimusmatkoja.
Vaikka Suviseuroihin lähteminen on monille kesän kohokohta, seurat eivät ole uskomisen kohde eivätkä edellytys. Olipa seuroissa paikalla tai ei, niin niistä välittyvän sanoman saa uskoa omakohtaisesti. On aivan käsittämättömän suuri asia, kun tätä sanomaa voidaan kuunnella nykyään missä vain ja monilla eri kielillä.
Tänä vuonna omaa Suviseuroihin valmistautumistani on sävyttänyt pari erityistä asiaa. Ensinnäkin Lahden Rauhanyhdistys ja kahdeksan muuta rauhanyhdistystä ovat Suviseurojen järjestelyvastuussa kolmen vuoden päästä. Aluksi järjestelyt etenevät hitaasti, ja asia koskee vain pientä joukkoa – olen saanut olla tässä mukana. Neuvotteluiden, kokousten, päätösten ja tiedottamisen myötä asia alkaa koskea yhä useampia ja sitten koko Rauhanyhdistyksen väkeä.
Toinen asia, jossa arat ja pelokkaatkin ajatukseni tuon tuosta viivähtävät, on Suviseurojen perjantai-illassa. Avatun Raamatun äärellä haluan olla välittämässä lohdullista, kutsuvaa ja anteeksiantavaa sanomaa. Tämä evankeliumi Jumalan valtakunnasta on vieläkin kertomisen arvoinen uutinen. Tätä evankeliumia on välitetty jo tuhansia vuosia ja välitetään niin kauan kuin se on mahdollista. Nyt on meidän työvuoromme.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys