Pauli Määttä
Pojanpoika aloitti koulutiensä nelivuotiaana. Oli siinä vanhemmilla ja vähän isovanhemmillakin jännitettävää, miten esikoulun päivät alkavat sujumaan. Ilmeisesti kaikki lähti menemään ihan hyvin. Kavereita alkoi löytyä. Ensimmäinen pettymys oli, kun alkupäivien komea tilataksi vaihtui aivan tavalliseen autoon. Ilonaiheena olivat äidin ja mummon kirpputorilta löytämät lenkkarit. Ne osoittautuivat toiseksi nopeimmiksi koko porukassa.
En tarkalleen tiedä, miten esikoululaisen päivät kuluvat, mutta paljon on tapahtunut siitä, kun Jukolan veljekset olivat lukkarin koulussa. Lukkarilla olivat käytössä sen ajan opetusmetodit. Kun osa veljeksistä ei oikein päässyt A:sta eteenpäin, lukkari otti kovat keinot käyttöön. Kaikki saivat tukkapöllyä, ehkä lukuun ottamatta Eeroa, joka osasi jo tavata. Veljeksiä pidettiin nälässä, jotta oppimismotivaatio paranisi. Eipä ihme, että he lopulta rikkoivat ikkunan ja pakenivat sen kautta oppimisympäristöstään.
Omien vanhempieni lapsuudessa kiertokoulusta siirryttiin kansakouluun. Lukutaito, jota voi pitää kaiken oppimisen perustana, oli jo lähes kaikkien hallussa. Mutta varsinkaan sota-ajan lapsilla ja nuorilla ei ollut mahdollisuutta jatko-opintoihin. Oli tyydyttävä siihen, mitä elämä opetti. Omille lapsilleen monet heistä pyrkivät tarjoamaan mahdollisuuden käydä koulua pitempäänkin. Samalla lapsissa toteutuisivat myös heidän omat, toteutumatta jääneet opiskeluhaaveensa.
Itse olen saanut elää opiskelujen suhteen onnellisten tähtien alla. Pieni ja turvallinen kansakoulu oli kohtuullisen matkan päässä. Kunnallinen keskikoulu mahdollisti vähävaraistenkin vanhempien lasten koulunkäynnin. Lukion pystyin käymään kotoa käsin. Silloin syrjäseudullekin liikennöi linja- ja postiautoja monta kertaa päivässä. Jatko-opinnot taas hoituivat, koska oli kehitetty opintolainajärjestelmä. Opinnoissani oli palkatonta kesäharjoittelua, joten tienaamaan ei alkuvuosina päässyt. Selvisin lainalla melkein koko vuoden. Kesällä joutui kyllä pyytämään kotoa pientä avustusta, ennen kuin pääsi nostamaan seuraavaa lainaerää.
Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten opettajat selvisivät keskikoulussa. Luokassa oli 40 oppilasta, eikä mistään koulunkäyntiavustajista tai muista lisähenkilöistä oltu kuultukaan. Ehkä joillakin sodan karaisemilla opettajilla oli tuolloin hieman "lukkarin elkeitä". Ruotsinopettaja oli hyvin pienikokoinen. Kun hän tuli luokkaan, kaikkien piti jäädä seisomaan. Opettaja alkoi järjestyksessä kysellä läksyjä. Jos osasit vastata, sait istua. Jos et, jouduit seisomaan niin monta kierrosta, että oikea vastaus lopulta löytyi. Siinähän se iso osa tunnista kului, seisoessa.
Suomi on ollut oppimisen vertailuissa maailman kärkisijoilla. Viime vuosina tulokset ovat kuitenkin heikentyneet. En tiedä, onko ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtunut muutoksia, jotka heijastuvat kouluun. Vai onko itse kouluissa tapahtunut jotain? Ainakin vanhasta pänttäyskulttuurista on ilmeisesti päädytty kaikkia mahdollisia virikkeitä tarjoaviin vaihteleviin oppimisympäristöihin. Osalle tämä sopii, mutta voi olla, että monet kaipaisivat turvallisempaa ja rauhallisempaa ympäristöä. Toisaalta, kun on seurannut erään lukion elämää, välitunneilla ei enää potkita palloa tai lasketa mäkeä. Nyt porukkaa lojuu pitkin käytäviä kännykkä kourassa.
Ennen mentiin kouluun seitsemänvuotiaana. Ensimmäinen vuosi kului lukemisen oppimisessa. Siitä huolimatta opinpolulla päästiin pitkällekin. Nyt aina vain nuoremmat lapset aloittavat koulutiensä esikoulun kautta. Tulee mieleen kysymys, onko meillä kiire jonnekin. Uskoisin, että kaikille on isona tekemistä. Tarvitaan kädentaitojen osaajia ja tietotyötä tekeviä.
Jatkuva oppiminen on päivän sana. Ammatissa kuin ammatissa työtehtävät muuttuvat ja on opittava uusia taitoja. Usein ammattiakin joutuu vaihtamaan; harvoin enää koko työura kuluu samassa työssä. Oppimiseen tuo lisäarvoa elämänkokemus, jota karttuu joka vuosi. Usein uutta joutuu opettelemaan silloin, kun omassa elämässä vietetään ruuhkavuosia. Siinä riittää ajankäytön suunnitteluun haasteita.
Uutta voi oppia ikääntyneenäkin. Päivämiehessä oli hieno juttu uudesta tohtorista, joka väitteli 79-vuotiaana – vanhaa sanontaa mukaillen kansakoulupohjalta. Kaikkien ei tarvitse tähdätä tohtorin väitöskirjaan. Olisi hienoa, jos jokaisella olisi ikääntyneenäkin joku tavoite tai mielenkiinnon kohde, joka tuo tyydytystä ja vaatii ainakin jonkin verran aivotyötä. Aivomme ovat käsittämättömän hienot ja monimutkaiset. Ne ovat valmiita omaksumaan uusia asioita vielä vanhanakin.
Lastenlapset ovat usein silmät sädehtien kertoneet, että heillä on koulussa tai päivähoidossa sen ja sen niminen kaveri. Kuinka tärkeää olisi, että jokaiselle löytyisi kaveri, ainakin yksi. Eikä ketään kiusattaisi. Siitä voi jäädä parantumattomat jäljet. Aikuisilla on suuri vastuu huomata, jos joku joutuu kiusaamisen kohteeksi, ja puuttua siihen jämerästi. En tiedä, onko kiusaaminen uusi ilmiö. En juuri muista kokeneeni tai huomanneeni kiusaamista omana kouluaikanani. Tappeluita oli kyllä toisinaan.
Kun katsoo jälkipolven lähtöä päivähoitoon ja kouluun, kädet menevät ristiin. Kunpa Taivaan Isä sai varjella tätäkin taivaan tainta uskon tiellä tulevina vuosina ja aina elämän loppuun saakka.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys