Rak­kaat nuo­ret. Ja myös ai­kui­set.

Kes­kus­te­lin oman, nai­mi­sis­sa ole­van lap­se­ni kans­sa. Ky­se­lin, käy­vät­kö he seu­rois­sa. He vas­ta­si­vat, et­tei­vät käy ei­kä käy osa ka­ve­reis­ta­kaan. "Seu­roi­hin on lii­an pit­kä mat­ka, ne ovat lii­an myö­hään, ei ole park­ki­paik­kaa." Mo­nen­lai­sia es­tei­tä tun­tui ole­van.

Sie­lun­vi­hol­li­nen voi teh­dä meil­le it­se ke­nel­le­kin seu­roi­hin läh­dön vai­ke­ak­si. Es­tei­tä al­kaa il­maan­tua, ja pik­ku­hil­jaa tun­tuu ai­na vain vai­ke­am­mal­ta läh­teä sin­ne. Sen myö­tä us­ko saat­taa al­kaa hei­ke­tä, ja vaa­ra­na on me­net­tää oma­koh­tai­nen us­ko.

Mi­ten jak­sam­me läh­teä kaup­pa­kes­kuk­seen tun­ti­kau­sik­si shop­pai­le­maan tai pit­käl­le len­kil­le, mut­ta seu­roi­hin läh­tö tun­tuu han­ka­lal­ta? Teem­me­kö niin kuin ka­ve­rit­kin te­kee vai läh­dem­me­kö seu­roi­hin, vaik­ka he ei­vät läh­ti­si? Yri­täm­me­kö us­koa myös ka­ve­rin puo­les­ta vai oli­si­ko hyvä miet­tiä oma­koh­tais­ta us­koa ja sitä, et­tä it­se sai­si säi­lyt­tää us­kon lah­jan?

Seu­roi­hin kan­nat­taa läh­teä. Se on osa oma­koh­tai­sen us­kon hoi­ta­mis­ta. Myös ka­ve­reil­le on pa­ras­ta esi­merk­kiä, et­tä pyy­tää hei­tä mu­kaan ja läh­tee po­ru­kal­la seu­roi­hin. Oma ko­ke­muk­se­ni on, et­tä siel­tä saa ai­na pa­la­ta vir­kis­ty­nee­nä ko­tiin. Ja kun saa us­koa kaik­ki an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, us­kon mat­kaa saa jat­kaa ke­vy­el­lä mie­lel­lä, ja sen myö­tä seu­roi­hin me­noon liit­ty­vät es­teet­kin mo­nes­ti pie­ne­ne­vät.

Us­ko on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja, jon­ka voi myös me­net­tää. Se on niin ää­ret­tö­män iso lah­ja, et­tä sen eteen kan­nat­taa näh­dä sen ver­ran vai­vaa, et­tä läh­tee seu­roi­hin, vaik­ka se tun­tui­si työ­lääl­tä. Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, mi­ten "us­ko tu­lee kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana" (Room. 10:17).

Elä­mä on ly­hyt, kun sitä ver­ra­taan iä­i­syy­teen, ja mo­nes­ti on­kin seu­rois­ta jää­nyt mie­leen sa­non­ta "elä­mä on kuin käm­me­nen le­veys". Kun kat­soo omaa käm­men­tä ja miet­tii ajal­li­sen elä­män mit­taa, oli­pa se pit­kä tai ly­hy­em­pi, se on ikäi­syy­den rin­nal­la ai­van ole­ma­ton.

On tär­ke­ää, et­tä me ai­kui­set jak­sam­me ar­mol­li­ses­ti ja rak­kau­del­la kan­nus­taa nuo­ri­am­me – ja myös toi­si­am­me – läh­te­mään seu­roi­hin. Me voim­me kyl­vää us­kon sie­me­nen, mut­ta Ju­ma­la on se, joka an­taa kas­vun.

Rak­kau­del­la, per­hee­ni­sä