Markku Kamula
Pysähdyn monesti ihastelemaan jonkun ihmisen taitoa hoitaa tehtäväänsä. On lumoavaa seurata läheltä esimerkiksi lasinpuhaltajan työtä. Youtubesta saatan katsoa yhtä ihastuneena taitavia puun sorvaajia.
Sanotaan, että ihminen oppii mitä vain, kun motivaatio ja asenne ovat kunnossa. Olen pitkälle samaa mieltä, mutta en täysin. Valaisen asiaa kahdella esimerkillä.
Ensimmäinen esimerkki on villasukan kutominen, erityisesti sen kantapää. Tunnen paljon ihmisiä, jotka osaavat tehdä sen hyvin. Oma äitini oli tässä asiassa ehdoton idolini. Hän kutoi villasukan kantapään vaikka pimeässä autossa, ja siitä tuli aina täydellinen. Miten hän osasikaan tehdä siitä aina sopivan sukan muuhun kokoon nähden? Eikä sukka ollut siitä kantapään kohdalta yhtään kurtussa. Oma vaimonikin osaa kantapään kutomisen hyvin, ja siitä olen iloinen ja ylpeä!
En tiedä, onko tästä tehty tutkimusta, mutta tutkittavaa siinä olisi. Mikä on kantapään kutojien ikä- ja sukupuolijakauma, koulutus ja niin edelleen. Ilman tutkimistakin uskallan väittää, että helpompi on tavallisen insinöörin suunnitella toimiva tekninen konstruktio kuin kutoa villasukan kantapää. Kunnioitan tätä taitoa suuresti! Niin suuresti, että en ole rohjennut koskaan edes kokeilla. Ainut kudontatyö, jonka olen koskaan tehnyt, on ala-asteella kaulahuivi. Sen alkupää muistutti köyttä ja loppupää hetekan jousipohjaa.
Toinen taito, johon suhtaudun äärimmäisen kunnioittavasti ja aavistuksen verran kateellisena, on minkä tahansa instrumentin soittotaito. Saan kyllä äänet irtoamaan niin pianosta, kanteleesta kuin kitarastakin, mutta edes yritys seurata nuotteja soiton aikana sekoittaa koko systeemin. Ja tätä taitoa olen kyllä yrittänyt hankkia!
Olin ehkä kolmannella luokalla peruskoulussa, kun isosiskoni halusivat opetella soittamaan pianolla. Vanhempamme suhtautuivat asiaan myönteisesti, ja niinpä isä osti sinivalkoiset Antonelli-urut. Muistatko sellaiset? Muovinen, huriseva ja vaatimaton sähköpeli. Niillä päästiin alkuun.
Siskot ilmoittautuivat pianopiiriin ja minä myös. Varmaan ajatus oli, että siinähän ne samalla oppivat kaikki! Kerran viikossa jonakin määrättynä iltana menimme Lamujoen koululle, jossa Jaakko-kanttori opetti meitä. Siskojeni opinnot etenivät mukavasti, heidän osaltaan taisi joulutauolle tultaessa olla Michael Aaronin pianokoulu I loppuun käsitelty. Minä opiskelin siinä vaiheessa vielä opuksen ensimmäistä kappaletta ”Pilviä päin, keinumme näin”.
Jaakko oli kärsivällinen ja taitava opettaja, mutta siitä huolimatta minuun oppi ei tarttunut, ei sitten millään! Oppimattomuus saattoi tietenkin johtua myös harjoittelun puutteesta, vaativathan mäenlasku ja jääkiekon pelaaminen myös oman aikansa. Nyt jälkeenpäin voi kysyä, missä olivat motivaatio ja asenne pianonsoiton opiskelua kohtaan?
Keväällä ennen koulujen loppumista isosiskoni lähestyivät Michael Aaronin pianokoulu II:n viimeisiä kappaleita. He olivat siis siirtyneet sinisestä kirjasta punaiseen. Minulle Jaakko ehdotti, että voitaisiinko me lopettaa tämä homma, kun ei tämä edisty. Minä kun en ollut oppinut soittamaan edes auttavasti ensimmäistäkään kappaletta. En tästä masentunut, vaan ilahduin! Olihan se tullut minullekin selväksi, että tämä laji ei ole minua varten. Olen jälkeenpäin lohduttanut itseäni, että käteni ovat jotenkin raamatulliset – oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee ja päinvastoin.
On ihmeellistä, kuinka monenlaisia lahjoja ihmisillä on! Ja kuinka hienoa onkaan, että lahjat tulevat niin monin tavoin ihmiskunnan käyttöön! Yksi osaa toista, toinen jotain muuta – ja parhaimmillaan kaikki lahjat palvelevat toisiaan. Näin se on työyhteisöissä, kylissä, kaupungeissa ja koko maailmassa – ja näin se on myös Suviseuroissa! Jos kaikki osaisivat vain yhtä ja samaa lajia, niin kovin yksipuolista olisi elämämme.
Itse olen koittanut tehdä työtä ja palvella niillä lahjoilla, joita minulle on suotu ja joista lähimmäiset ja yhteiskunta voisivat hyötyä.
Muuten, tähän loppuun haluan kertoa, että tunnen muutamia ihmisiä, jotka osaavat sekä kutoa villasukan kantapään että soittaa valkoisia ja mustia koskettimia nuottien mukaan. Toiseksi nuorin veljeni on yksi heistä. Heille on kaikki mahdollista!
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys