JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ryh­mä­työn­te­ki­jöi­tä

Mäkinen Virpi
Nykyiset blogit
18.2.2019 6.46

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190218064600

Minä la­pan aa­mu­puu­roa kuo­puk­se­ni suu­hun. Tai yri­tän lap­paa, mut­ta hän kään­te­lee pää­tä, ve­nyt­tää sel­kää, yrit­tää kään­tyä, kur­kot­te­lee ta­va­roi­ta, pi­tää huu­li­aan tiu­kas­ti yh­des­sä. Hän ei hät­käh­dä, vaik­ka uh­kaan, et­tei pysy neu­vo­lan käy­ril­lä, jol­lei syö. Tar­jo­an kei­tet­ty­jä kas­vik­sen pa­la­sia, jot­ta hän sai­si it­se syö­dä. Niis­tä­kin hän vain hauk­kaa pari pa­las­ta, ja lo­pet­taa. Ky­syn tur­hau­tu­nee­na, et­tä mik­si ih­mees­sä tä­män syö­mi­sen pi­tää ol­la niin vai­ke­aa. Muis­tan sa­mal­la erään het­ken lap­suu­des­ta­ni. Olin eh­kä 6-vuo­ti­as, kun is­tuim­me sis­ko­ni kans­sa huo­neem­me lat­ti­al­la. Ym­pä­ril­läm­me lo­jui nuk­ke­ja ja nii­den vaat­tei­ta, mei­dän omia vaat­tei­ta, pii­rus­tus­pa­pe­ria, ky­niä ja kiil­to­ku­via. Edel­lis­päi­vä­nä ke­rä­tyt (hil­lo­pur­kil­li­nen) lep­pä­ker­tut olim­me jou­tu­neet vie­mään ulos jo ai­em­min, vaik­ka oli­sim­me mie­lel­läm­me ne pi­tä­neet lem­mik­kei­nä. Mei­dät oli ko­men­net­tu sii­vo­a­maan, mut­ta urak­ka tun­tui lii­an isol­ta. Em­me ol­leet eh­ti­neet aloit­taa­kaan, kun äi­ti jo huu­te­li syö­mään. Mie­tim­me, et­tä kum­pi on­kaan tym­pe­äm­pää syö­mi­nen vai sii­vo­a­mi­nen. Em­me osan­neet päät­tää, sil­lä mo­lem­mat tun­tui­vat ran­gais­tuk­sel­ta. Ai­ka on kor­jan­nut tä­män on­gel­man ai­na­kin syö­mi­sen osal­ta.

Sii­vou­sin­not­to­muus­kin on tain­nut pe­riy­tyä seu­raa­vaan su­ku­pol­veen. Poi­ka­ni oli es­ka­ri-ikäi­nen, kun minä ko­men­sin koko po­ru­kan sii­vo­a­maan. Ja­oin jo­kai­sel­le jon­kun alu­een ja kan­nus­tin, mi­ten pian koti oli­si siis­ti, kun jo­kai­nen hoi­tai­si oman osuu­ten­sa. Po­jal­le­ni an­noin sii­vot­ta­vak­si ko­din­hoi­to­ti­lan. Mi­nun mie­les­tä­ni se oli help­po hom­ma: muu­ta­ma tak­ki nau­lak­koon, muu­ta­ma pipo ja hans­ka ko­riin. Poi­ka­ni is­tui ko­din­hoi­to­ti­lan lat­ti­al­la, huo­kai­li ras­kaas­ti ja pa­rah­ti sit­ten: ”äi­ti, mää oon ryh­mä­työn­te­ki­jä!” Ym­mär­sin heti, mitä hän tar­koit­ti ja vas­ta­sin, et­tä niin mi­nä­kin oon. Sii­vo­sim­me sit­ten kak­si alu­et­ta yh­des­sä. Sen jäl­keen olen ai­na muis­ta­nut an­taa vaih­to­eh­dok­si sii­vo­ta yk­sin pie­nem­män alu­een tai kak­sin isom­man. Ku­kin va­lit­see oman miel­ty­myk­sen­sä mu­kaan. It­se teen mel­kein kaik­ki työt mie­luum­min po­ru­kal­la kuin yk­sin, vaik­ka esi­mer­kik­si lei­po­mi­nen su­jui­si yk­sin usein pal­jon no­pe­am­min kuin pik­ku­vä­en kans­sa. Maa­la­tes­sa­ni toi­si­naan nau­tin yk­si­no­los­ta. Jos­kus sil­ti, kun muu väki nuk­kuu ja joku nuo­ris­ta lu­kee vie­lä ko­kei­siin, pyy­dän nuor­ta soh­van nurk­kaan. Niin en ole yk­sin, vaik­kem­me jut­te­li­si­kaan juu­ri mi­tään.

Se tai­taa ol­la niin, et­tä isos­sa per­hees­sä kas­vaa väis­tä­mät­tä ryh­mä­työn­te­ki­jäk­si. Tun­tui ki­val­ta, kun use­am­mas­sa van­hem­pain­var­tis­sa eri opet­ta­jat ke­hui­vat las­tem­me ryh­mä­työ­tai­to­ja. Nii­tä em­me ole opet­ta­mal­la opet­ta­neet, ne tai­dot he ovat op­pi­neet va­hin­gos­sa. Ei­vät kyl­lä sil­ti ole rii­doit­ta kou­lus­sa­kaan sel­vin­neet, mut­ta eh­kä se­kin on tai­to, et­tä osaa myön­tää vir­heen­sä ja pyy­tää an­teek­si, kun it­se on lou­kan­nut tois­ta. Eräs opet­ta­ja sa­noi ihail­len, et­tä sen huo­maa, jos lap­sel­la on use­am­pi si­sa­rus, sil­lä he osaa­vat ot­taa muut huo­mi­oon ja odot­taa omaa vuo­ro­aan. Jos­kus kyl­lä pel­kään, et­tä jou­tuu­ko joku odot­ta­maan omaa vuo­ro­aan lii­an kau­an, ai­na­kin ko­ti­o­lois­sa. Kun on mon­ta las­ta ja kai­kil­la on yh­tä ai­kaa asi­aa, joku voi ko­kea, et­tei ole ti­laa ker­toa omia kuu­lu­mi­si­aan, kun toi­set ovat ää­nek­kääm­piä. Täs­sä me van­hem­pi­na jou­dum­me ole­maan herk­kä­nä ja an­ta­maan ti­lai­suuk­sia jo­kai­sel­le ker­toa omis­ta asi­ois­taan. Se on usein vain ihan joku ar­ki­nen het­ki, har­ras­tus­kus­kaus tai kau­pas­sa käyn­ti, kun joku lap­sis­ta pää­see yk­sin mu­kaan. Pie­nim­mät lap­set ker­to­vat kuu­lu­mi­si­aan usein heti kou­lus­ta tul­les­saan, ja isom­mat lap­set usein vas­ta sit­ten, kun pie­nim­mät ovat jo nuk­ku­mas­sa.

Il­ta­pa­la­so­se luis­kah­taa vau­van suu­hun huo­mat­ta­vas­ti jou­he­vam­min kuin puu­ro aa­mul­la. Kun koko per­he on pöy­dän ym­pä­ril­lä syö­mäs­sä, vau­va­kin syö het­ken mat­kaa ihan sii­tä rie­mus­ta, et­tä se teh­dään yh­des­sä. Lop­pu sose syö­te­tään sen si­jaan niin, et­tä yk­si pi­tää hän­tä sy­lis­sä, toi­nen lap­paa so­set­ta ja pari muu­ta loik­kii ja vään­te­lee naa­maa has­sus­ti. Näin ei eh­kä oh­jeis­tet­tu neu­vo­lan op­pais­sa, mut­ta me so­vel­lam­me neu­vo­ja ryh­mä­työ­nä.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
13.8.2020

Her­ra, sinä olet oi­ke­a­mie­li­nen, oi­ke­at ovat si­nun pää­tök­se­si. Ps. 119:137

Viikon kysymys