Uskallanko kertoa?
Anne Lindfors
Anne Lindfors
Erään kerran, kun kävelimme läheiseen kyläkirkkoon seuroihin, osui lasten koulukavereita paikalle. Nuo kaverit ihmettelivät, minne olimme menossa. Miten siinä tulikin itselle niin kova arkuus, että nyökäytin vain päätäni epämääräisesti ja sanoin, että tuonnehan me. Mutta kyllä sydäntä liikautti, kun lapset avoimesti kertoivat, että mennään seuroihin. Opettivat esimerkillään äitiäkin, että näitä asioita ei tarvitse piilottaa.
Onko sinun helppo tunnustaa uskoasi vai vaikenetko? Itse olen monesti kovin arka tunnustaja. Silti arkailunkin keskellä koen, että tärkeintä ei kannattaisi kätkeä.
Ystäväni puoliso opetti minua tässä. Hän ei usko kuten me, mutta arvostaa elämäntapojamme ja arvojamme. Kerran hän sanoi jotain, joka erityisesti kosketti. ”Miksi te arastelette sitä, että uskotte?” hän kysyi. ”Teidän uskossa on niin paljon hyvää. Eikö olisi tärkeää, että mahdollisimman moni siitä kuulisi?”
Erään ihmisen kanssa keskustelin vuosia sitten uskosta. Häntä ihastutti se ajatus, että lapsi syntyy Jumalan lapsena. Hän halusi tietää myös, miksi en käytä alkoholia tai hyväksy irtosuhteita. Lopulta hän vähän vaisuna sanoi, että mielellään uskoisi samalla tavalla, mutta ei jaksa ottaa kaikkia lapsia vastaan. Hän ei ehkä käsittänyt sitä, että isonkin perheen vanhemmuuteen kasvaa ajan myötä, eikä täydellisyyttä vaadita. Jumala, joka antaa uskon, voi antaa ilon koko elämään.
Yksi tuttavani pyysi minua kertomaan Suviseuroista ja uskoni perusteista. Kovin arkana ja vajavaisesti niistä puhuin, sen verran kuin sanottavaa sain. Jossain keskustelun vaiheessa huomasin, että tuttavani silmissä olivat kyyneleet. Kysyin häneltä, haluaisiko hän saada omat syntinsä anteeksi. Hän halasi minua ja otti anteeksiantamuksen vastaan.
Koskaan en ole häntä seuroissa kohdannut, mutta kun olemme viesteilleet, hän on halunnut uskoa. Hän on myös iloinnut siitä, että olen lähettänyt hänelle linkkejä seurapuheisiin. Olen ajatellut, että Taivaan Isä kyllä tietää hänen sydämensä tilan ja voi vetää myös seurakuntayhteyteen. Ei minun tarvitse hätäillä sitä, onko hänellä oikea ymmärrys. Uskon, että Jumalalla on varaa avata kaikki tärkeä.
Entisellä työpaikallani oli työkavereillani tapana kysellä uskosta. He halusivat myös nähdä suviseurakuvia ja mielellään kuuntelivat, millaista iltakylissä oli ollut. Osa heistä on säilynyt ystävinäni vuosienkin jälkeen. Joskus olen laittanut heille videopätkiä lasten lauluista tai lähettänyt linkin tähän blogiini. Olen iloinnut siitä, että he ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen.
Jotkut eri tavalla uskovista tutuistani ovat todenneet, että haluaisivat käydä Suviseuroissa paikan päällä. Osaa on kiinnostanut usko, osa on halunnut päästä hetkeksi kurkistamaan siihen maailmaan, joka on itselleni niin tärkeä. Heitä on kiinnostanut Suviseurojen tunnelma, joka on aivan omanlaisensa. Muutama on paikalla käynytkin, joku on kääntynyt viime hetkillä pois.
Tuon ystäväni puolison sanoja olen monesti ajatellut. ”Eikö olisi tärkeää, että mahdollisimman moni siitä kuulisi?” Ei ole helppoa kertoa, että olen uskovainen. Monesti jännitän ihmisten ennakkoluuloja ja pohdin median antamaa, joskus kovin yksioikoista kuvaa.
Yritän kuitenkin ajatella, että itse en koskaan tiedä, kuka tähän joukkoon kaipaa. Siksi pyydän Taivaan Isältä rohkeutta puhua. Pyydän sitä, että uskon liekki saisi elää ja näkyä, vaikka tekisi mieli piiloutua maailman viimalta. Haluan uskoa, että Jumalan johdattamina kaikki asiat järjestyvät.
Kun Natanael ihmetteli, voiko Nasaretista tulla mitään hyvää, sanoi Filippus: ”Tule ja katso!” Sitä rukoilen, että yhä saisi löytyä niitä, jotka tulevat. Ja uskovat.
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5–6
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
