”Niin kel­tai­ses­ta kuin si­nus­ta­kin huo­kuu nämä asi­at: iloi­suus, po­si­tii­vi­suus ja au­rin­koi­suus.” Näin kau­niis­ti ys­tä­vä­ni ku­vaa mi­nua What­sApp-ku­va­vies­tin teks­tis­sä.

En voi­nut kui­ten­kaan heti pi­tää vies­tiä to­te­na: omi­nai­suu­det ei­vät tun­tu­neet täl­lä het­kel­lä so­pi­van mi­nuun juu­ri lain­kaan. Poh­din tuo­ta iloi­suut­ta­kin, et­tä on­ko se­kin lois­ta­nut mel­ko him­me­ä­nä. Mi­nua on ai­em­min­kin ke­hut­tu po­si­tii­vi­sek­si, mut­ta ny­kyi­sin tun­tuu, et­tä kriit­ti­syys on to­del­la tär­ke­ää. Mut­ta ovat­ko nämä edes vas­ta­koh­tia, ja kuin­ka hel­pos­ti kriit­ti­syys siir­tyy kou­lu- tai työ­teh­tä­vis­tä val­lit­se­vak­si ajat­te­luk­si lä­hes kai­kil­la elä­män osa-alu­eil­la? Mi­ten it­seen ja elä­mään voi­si suh­tau­tua si­ten, et­tä iloi­suus ja au­rin­koi­suus lois­tai­si­vat kuin kii­tol­li­suu­te­na hy­vin teh­dyis­tä va­lin­nois­ta?

Kuun­te­lin Ron­nie Gran­de­lin it­se­myö­tä­tun­to-pod­cas­tia: ”Tee it­sel­le­si sa­moin kuin te­ki­sit sel­lai­sel­le, jos­ta vä­li­tät.” Mie­les­tä­ni neu­vo so­vel­tuu ja toi­mii hy­vin, kun ajat­te­lee vä­lit­tä­mi­sen koh­tee­na ys­tä­vää, mut­ta ei vält­tä­mät­tä lä­hi­suh­tei­ta, sil­lä vaa­ti­vuus it­seä koh­taan voi nä­kyä myös vaa­ti­vuu­te­na lä­hei­siä koh­taan. Tä­män­kin vuok­si pi­dän tär­ke­ä­nä, et­tä vaa­ti­mus­ta­son voi­si pi­tää re­a­lis­ti­se­na ja elä­män ”po­sin” puo­lel­la.

Olen kir­joit­ta­nut jo ai­kai­sem­min epä­on­nis­tu­mi­sen pe­los­ta ja sii­tä, mi­ten se voi es­tää te­ke­mäs­tä ta­voit­te­le­mi­aan asi­oi­ta tai es­tää unel­mien to­teut­ta­mis­ta. Se­kin asia liit­tyy vaa­ti­vuu­teen. Tätä on se­li­tet­ty sil­lä, et­tä ih­mi­nen on op­pi­nut yh­dis­tä­mään on­nis­tu­mi­sen ja oma­nar­von tun­teen: olen hyvä, kun on­nis­tun, saan ke­hu­ja, si­li­tyk­siä, ta­pu­tuk­sia, rak­kaut­ta.

En­tä­pä kun epä­on­nis­tun? Saan­ko kri­tiik­kiä, syyt­te­lyä, mi­nua ei enää jat­kos­sa ote­ta mu­kaan tai jos­kus työ­paik­ka voi men­nä. On­ko to­del­la näin? Tar­vit­si­ko epä­on­nis­tu­mis­ta liit­tää mil­lään ta­voin omaan pys­ty­vyy­teen? Ei­kö ole tär­kein­tä, et­tä on yrit­tä­nyt ti­lan­teen mu­kaan par­haan­sa tai ai­na­kin riit­tä­vän pal­jon? Ai­na ei vain voi on­nis­tua, ja se­kin on osoit­tau­tu­nut mo­nes­ti hy­väk­si op­pi­kou­luk­si. Lo­pul­ta asi­oi­den vält­te­ly las­kee it­se­var­muu­den ko­ke­mis­ta.

Nämä ys­tä­vä­ni vies­tit pys­tyin vas­taa­not­ta­maan heti, ja ne läm­mit­ti­vät miel­tä­ni suu­res­ti alus­ta al­ka­en: ”Olet tur­val­li­nen, lem­peä ja luo­tet­ta­va ys­tä­vä. – – Sun kans­sa on hyvä ol­la, voi vain ol­la oma it­sen­sä.” Se, et­tä hän on ko­ke­nut seu­ra­ni näin hy­vää tuo­vak­si to­dis­taa it­sel­le­ni sen, et­tä mi­nul­la on kyky ol­la myös tur­val­li­nen, lem­peä ja luo­tet­ta­va. Nämä sa­nat nos­tat­ti­vat mie­li­a­laa­ni to­del­la pal­jon. Ne kan­nus­ta­vat pi­tä­mään it­ses­tä huol­ta, jot­ta ky­sei­set läm­pi­mät puo­le­ni sai­si­vat nä­kyä kai­kis­ta lä­him­mil­le­kin, myös it­sel­le­ni, mut­ta lä­hi­suh­teis­sa­kin use­am­min.

Vaa­ti­vuu­teen voi liit­tyä mus­ta­val­koi­nen ajat­te­lu. Tun­nis­tan it­sek­ri­tii­kis­sä­ni tä­män ää­ri­a­jat­te­lun: en ol­lut lain­kaan em­paat­ti­nen. Oma toi­min­ta ja sen kriit­ti­nen tar­kas­te­lu saat­taa yl­tää ko­et­tu­jen tun­tei­den­kin kri­ti­soin­tiin. Olen ko­ke­nut myö­tä­tun­non mää­rä­ni vä­lil­lä lii­an vä­häi­sek­si, mut­ta pal­ve­lee­ko se lo­pul­ta edes ke­tään, et­tä yrit­tää vään­tää kro­ko­tii­lin kyy­ne­lei­tä? Riit­tää­kö, et­tä on läs­nä ja ko­et­taa hel­pot­taa toi­sen oloa edes pie­nin te­oin?

Rei­lum­pi tapa suh­tau­tua it­seen nä­kyy va­lin­nois­sa ja sitä kaut­ta myös hy­vin­voin­nis­sa. Hy­vin­voin­ti nä­kyy mie­les­tä­ni ter­vey­te­nä ja sii­nä, et­tä te­kee asi­oi­ta omas­ta voi­mas­ta ja tah­dos­ta kä­sin, ei­kä pa­kos­ta, syyl­li­syy­des­tä tai pe­los­ta kä­sin. Jos sai­sin edes pie­nin as­ke­lin ete­ne­mäl­lä luot­ta­muk­sen, et­tä olen hyvä ih­mi­nen, vaik­ka olen­kin sai­ras­lo­mal­la, äi­tiys­lo­mal­la tai pi­dän nyt vain pie­nen hen­gäh­dys­tau­on, ar­ve­len elä­mää las­taa­vien huo­lien vä­he­ne­vän.

Omiin heik­kouk­siin ei ole mie­le­käs­tä jää­dä ju­miin, vaan muis­taa mil­lais­ta elä­mää ha­lu­aa elää ja teh­dä nii­tä pie­niä va­lin­to­ja, jot­ka vie­vät sitä koh­ti. Us­ko­mal­la ole­van­sa hyvä ja elä­män kan­to­ky­vyn ole­van hyvä, on elä­mä en­tis­tä mie­lek­kääm­pää ja tur­val­li­sem­paa. It­se­ään koh­taan rei­lu ih­mi­nen on il­mei­ses­ti pal­jon mu­ka­vam­paa seu­raa lä­hei­sil­leen, ja on muu­ten­kin mo­nin ta­voin tuot­te­li­aam­pi. Täs­tä it­se­myö­tä­tun­nos­ta ja hy­vän ja lä­hei­sil­le ys­tä­väl­li­sen elä­män ta­voit­te­lus­ta ei tar­vit­se ot­taa kuor­maa. Mie­les­tä­ni ne tu­le­vat hy­vien va­lin­to­jen ja hy­vin­voin­nin si­vu­tuot­tei­na.