JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vii­mei­nen ha­laus

5.10.2021 7.30

Juttua muokattu:

5.10. 07:34
2021100507342520211005073000

Ihan sat­tu­mal­ta saim­me koko päi­vän ai­kaa yh­des­sä kol­me vuot­ta sit­ten. Olin käy­mäs­sä lap­suu­den­ko­dis­sa­ni. Kai­kil­la muil­la oli me­no­ja, kou­lua tai työ­tä, jo­ten ajat­te­lin läh­teä iso­van­hem­pie­ni luok­se.

Olin en­nen mat­kaa­ni sa­no­nut, et­tä kat­se­li­sin mie­lel­lä­ni van­ho­ja ku­via, kuu­li­sin iso­van­hem­pie­ni ta­ri­noi­ta ja eh­kä hiu­kan vi­de­o­ku­vai­sin hei­tä. Pak­ka­sin lauk­kuu­ni pie­nen GoP­ro-ka­me­ran. Ha­lu­sin saa­da hei­dän ää­nen­sä ja eleen­sä tal­teen.

Ei meis­tä ku­kaan voi tie­tää, kuin­ka pit­kä elä­män­lan­kam­me on, mut­ta eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ikää tu­lee li­sää ja vä­li­mat­ka on pit­kä, sitä jos­kus miet­tii, et­tä on­ko tämä se vii­mei­nen ker­ta, kun koh­taam­me.

Olen ol­lut on­ne­kas, kun olen saa­nut lah­jak­si iso­van­hem­mat, joi­den kans­sa meil­lä on ol­lut tii­vis suh­de. Kut­sum­me hei­tä Gram­mak­si ja Gram­pak­si. Kun olin lap­si ja nuo­ri, he kier­si­vät mei­dän kaik­kien las­ten kou­lu­kon­sert­te­ja ta­sa­puo­li­ses­ti. Juh­la­py­hi­nä usein me­nim­me heil­le ky­lään syö­mään sun­nun­tai­lou­nas­ta. Siel­lä oli kaik­ki ser­kut, tä­dit ja se­dät. Ruo­kai­lun jäl­keen ai­na mu­si­soi­tiin Gram­pan toi­vees­ta. Joku soit­ti pi­a­noa, jos­kus oli mu­ka­na viu­lu tai kak­si, ja muut lau­loi­vat. Jou­lu­lau­lu­ja aloim­me lau­laa mar­ras­kuus­sa, kun vie­tim­me kii­tos­päi­vää.

Myö­hem­min, kun muu­tin Suo­meen, pi­det­tiin yh­teyt­tä säh­kö­pos­tin avul­la. Kir­joi­tet­tiin elä­mäs­tä. Säh­kö­pos­te­ja kul­ki vä­lil­lä vii­koit­tain. Hei­dän ää­nen­sä kuu­lui teks­tis­tä läpi ja toi usein hy­myn huu­lil­le, ja jos­kus pie­nen nau­rah­duk­sen­kin.

Joi­tain vuo­sia sit­ten aloin kir­joit­taa eng­lan­nin­kie­lis­tä ruo­kab­lo­gia. Ky­syin Gram­pal­ta, ha­lu­ai­si­ko hän kir­joit­taa sitä yh­des­sä mi­nun kans­sa­ni. Hän lii­kut­tui, mut­ta sit­ten vas­ta­si: ”Ei, se on si­nun blo­gi­si.” Usein hän kui­ten­kin lä­het­ti mi­nul­le re­sep­te­jä, ja vä­lil­lä ruo­ka­ku­vi­a­kin, joi­ta sit­ten jul­kai­sin blo­gis­sa­ni. Jos­sain vai­hees­sa hän ah­ke­ras­ti skan­na­si van­ho­ja su­vun ku­via ja ker­toi niis­tä pie­niä ta­ri­noi­ta. Tun­tui eri­tyi­sen tär­ke­äl­tä saa­da nii­tä ta­ri­noi­ta tal­teen.

Mie­tin, et­tä niin moni ta­ri­na nor­maa­lis­ta ar­kie­lä­mäs­tä hä­vi­ää, kun ih­mi­nen kuo­lee. Se on ar­vo­kas­ta mut­ta hä­vi­ä­vää his­to­ri­aa, jos­ta ei ker­ro­ta his­to­ri­an­kir­jois­sa. Jo­kai­ses­ta su­vus­ta löy­tyy ar­vo­kas, oma­lei­mai­nen ta­ri­nan­sa.

Oli ke­väi­nen päi­vä, kun me­nin sil­loin kol­me vuot­ta sit­ten iso­van­hem­mil­le­ni ky­lään. Kai­voim­me ylä­ker­ran vaa­te­huo­nees­ta laa­ti­koi­ta, jois­sa oli van­ho­ja va­lo­ku­via. Vie­tim­me ai­kaa yh­des­sä. Il­lal­la, kun oli ai­ka läh­teä, ha­la­sin hei­tä etu­por­taal­la eri­tyi­sen tiu­kas­ti. Ha­lauk­set oli­vat läm­pi­mät. Tun­tui kuin oli­sin mah­tu­nut ko­ko­nai­se­na Gram­pan ha­lauk­seen ja mie­tin, oli­si­ko se vii­mei­nen ha­laus. It­kin het­ken loh­dut­to­mas­ti. Ha­lu­sin muis­taa sen ha­lauk­sen ja pai­noin het­ken tar­kas­ti mie­leen, jot­ta voi­sin sii­hen pa­la­ta, jos ikä­vä tu­li­si.

Gram­pa oli luon­teel­taan herk­kä, hy­vän­tah­toi­nen ja tai­tei­li­ja. Hän jät­ti meil­le pe­rin­nök­si tai­det­taan ja us­kon­sa. Kun hy­väs­te­lim­me, hän usein pyy­si vie­lä siu­naus­ta.

Kun sain vies­tiä, et­tä hän oli kuol­lut, mie­les­sä­ni näin hä­nen kas­von­sa ja kuu­lin hä­nen ää­nen­sä. Ku­vit­te­lin, mi­ten oli­sim­me hy­väs­tel­leet:

Jos hän sei­soi­si vie­rel­lä­ni, hän sa­noi­si: ”Älä it­ke tyt­tö­se­ni, et­kö kuu­le, kun en­ke­lit lau­la­vat?” Hä­nel­lä oli­si kyy­ne­lei­tä vaa­le­an­si­ni­sis­sä sil­mis­sään ja hän kat­soi­si lem­pe­äs­ti ja ym­mär­täi­si tus­ka­ni. Mut­ta sit­ten hän hy­myi­li­si ja sa­noi­si: ”On kii­tok­sen ai­ka, olen pääs­syt tai­vaan ko­tiin.” Ja mi­nä­kin hy­myi­li­sin kyy­nel­ten läpi ja ha­lai­sin vie­lä vii­mei­sen ker­ran.

Ja sa­mal­la muis­tan sen vii­mei­sen ha­lauk­sen kol­men vuo­den ta­kaa. Kun mah­duin ko­ko­naan hä­nen ha­lauk­seen­sa.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
25.10.2021

Ku­nin­kait­ten­kin edes­sä ker­ron ar­kai­le­mat­ta si­nun lii­tos­ta­si. Ps. 119:46

Viikon kysymys