Helmi Yrjänä
Aloitan ensi kuussa viidennen yliopistovuoteni. Opintoni ovat siinä vaiheessa, että minun ja maisterin papereiden välissä on enää vain yksi keskeneräinen gradu.
Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten aio ottaa syksylle mitään muita kursseja gradun lisäksi. Kun on vuosia opiskellut hyvin monia asioita päällekkäin, ajattelin tulevana syksynä testata keskittyä ainoastaan yhteen asiaan. Miksi ottaisin lisää stressattavaa, jos vaihtoehtona on olla ottamatta? Vähemmällä työmäärällä voin ylläpitää henkistä hyvinvointiani ja jaksamistani. Luulen myös, ettei tällaista mahdollisuutta välttämättä myöhemmin tule, joten pitää ainakin kokeilla. On hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa saman asian jatkuva pyörittely alkaa maistumaan puulta. Se on kuitenkin vasta sen hetken ongelma.
Viime vuosi oli opintojen suhteen todella raskas. Välillä teki mieli lopettaa opiskelu kokonaan, koska voimat olivat niin vähissä pitkittyneen stressin takia. Silti selvisin siitä. Selviäisin todennäköisesti uudestaankin. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi laittaa omaa jaksamistani uudelleen niin koville, jos se ei ole välttämätöntä.
Kokeilin toukokuussa parin viikon ajan tehdä kouluhommia vain noin neljä tuntia päivässä. Jos aamupäivällä alkoi väsyttää, otin parinkymmenen minuutin päiväunet ja jatkoin sitten pirteämpänä. Kun tavoitteena ei ollut yrittääkään tehdä kahdeksaa tuntia päivässä, oli huomattavasti helpompi keskittyä asiaan. Huomasin silloin, että ajatukset olivat valoisampia ja kulkivat selkeämmin, koska stressin määrä oli melko olematon ja sain tehdä täysin omaa tahtia.
Tällä hetkellä minulla on syksylle tiedossa yksi deadline, johon mennessä minun pitäisi tehdä jotakin. Yksi ainut päivämäärä. Sen jälkeen tulee tosin vielä toinen deadline, jonka pitäisi olla maisterinopintojeni viimeinen. Kun siitä selviän, minun pitäisi olla taas vähän enemmän aikuinen ja löytää oma paikkani jostakin ihan itse. Ajatus tuntuu kummalliselta ja välillä jopa ahdistavalta. Tyhjä, avoin ja täysin tuntematon tulevaisuus hämmentää.
Voi miten monta kertaa tänä kesänä minulta on kysytty, että kun valmistun, mitä sitten. Hyvä kysymys, johon minulla ei valitettavasti ole vastausta. Usein ”Mitä sitten?” -kysymystä on seurannut kysymys siitä, että mihin päin sitten. Siihen olen osannut jopa vastata, että mielellään ei Oulua pohjoisemmaksi eikä Jyväskylää etelämmäksi. Tällaisen rajauksen olen tehnyt vain siksi, ettei lapsuuden kotona olisi tällöin aivan liian pitkä matka käydä. Enhän minä oikeasti tiedä, mihin päädyn.
Olen muistutellut näissä kyselytilanteissa sekä kysyjää että itseäni siitä, ettei minun tarvitse vielä tietää tulevaisuudestani. Tulevaisuuden miettiminen on sen verran stressaavaa, että olen jättänyt sen stressin odottelemaan sopivampaa hetkeä. Ehdin kyllä miettiä tulevaisuudensuunnitelmiani sitten, kun pyörittelen tutkintopapereita käsissäni. Sitä ennen minulla on vielä täysi lupa odottaa tulevaisuutta ilman suunnitelmia. Luotan, että minulle on suunniteltu ihan oma polku jo valmiiksi eikä minun tarvitse huolehtia siitä etukäteen.
Jos siellä on joku lukija, joka kannat huolta oman elämäsi suunnasta, haluaisin sanoa sinulle: voi kultaseni, älä murehdi. Sinullekin on Taivaan Isä suunnitellut juuri oikean reitin omaan paikkaasi. Jaksa luottaa siihen, että se vielä löytyy. Matka voi kestää ihmisjärjen mielestä hyvin pitkään, mutta usko pois, jossakin se kotoinen, turvallinen paikka ja elämäntilanne odottaa.
Kasvata haavetta
lempeästi
silittele
ja kuiskuttele rakastavia sanoja
helli ja hemmottele
hoida myötätuntoisilla ajatuksilla
kastele lämpimällä
kesäsateella.
Siinä kasvaa haaveesi
kierähtää
sopivaan koloon
löytää oman satupolkunsa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys