Hel­mi Yr­jä­nä

Aloi­tan en­si kuus­sa vii­den­nen yli­o­pis­to­vuo­te­ni. Opin­to­ni ovat sii­nä vai­hees­sa, et­tä mi­nun ja mais­te­rin pa­pe­rei­den vä­lis­sä on enää vain yk­si kes­ke­ne­räi­nen gradu.

Täl­lä het­kel­lä tun­tuu vah­vas­ti sil­tä, et­ten aio ot­taa syk­syl­le mi­tään mui­ta kurs­se­ja gra­dun li­säk­si. Kun on vuo­sia opis­kel­lut hy­vin mo­nia asi­oi­ta pääl­lek­käin, ajat­te­lin tu­le­va­na syk­sy­nä tes­ta­ta kes­kit­tyä ai­no­as­taan yh­teen asi­aan. Mik­si ot­tai­sin li­sää stres­sat­ta­vaa, jos vaih­to­eh­to­na on ol­la ot­ta­mat­ta? Vä­hem­mäl­lä työ­mää­räl­lä voin yl­lä­pi­tää hen­kis­tä hy­vin­voin­ti­a­ni ja jak­sa­mis­ta­ni. Luu­len myös, et­tei täl­lais­ta mah­dol­li­suut­ta vält­tä­mät­tä myö­hem­min tule, jo­ten pi­tää ai­na­kin ko­keil­la. On hy­vin to­den­nä­köis­tä, et­tä jos­sain vai­hees­sa sa­man asi­an jat­ku­va pyö­rit­te­ly al­kaa mais­tu­maan puul­ta. Se on kui­ten­kin vas­ta sen het­ken on­gel­ma.

Vii­me vuo­si oli opin­to­jen suh­teen to­del­la ras­kas. Vä­lil­lä teki mie­li lo­pet­taa opis­ke­lu ko­ko­naan, kos­ka voi­mat oli­vat niin vä­his­sä pit­kit­ty­neen stres­sin ta­kia. Sil­ti sel­vi­sin sii­tä. Sel­vi­äi­sin to­den­nä­köi­ses­ti uu­des­taan­kin. En kui­ten­kaan koe tar­peel­li­sek­si lait­taa omaa jak­sa­mis­ta­ni uu­del­leen niin ko­vil­le, jos se ei ole vält­tä­mä­tön­tä.

Ko­kei­lin tou­ko­kuus­sa pa­rin vii­kon ajan teh­dä kou­lu­hom­mia vain noin nel­jä tun­tia päi­väs­sä. Jos aa­mu­päi­väl­lä al­koi vä­syt­tää, otin pa­rin­kym­me­nen mi­nuu­tin päi­vä­u­net ja jat­koin sit­ten pir­te­äm­pä­nä. Kun ta­voit­tee­na ei ol­lut yrit­tää­kään teh­dä kah­dek­saa tun­tia päi­väs­sä, oli huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi kes­kit­tyä asi­aan. Huo­ma­sin sil­loin, et­tä aja­tuk­set oli­vat va­loi­sam­pia ja kul­ki­vat sel­ke­äm­min, kos­ka stres­sin mää­rä oli mel­ko ole­ma­ton ja sain teh­dä täy­sin omaa tah­tia.

Täl­lä het­kel­lä mi­nul­la on syk­syl­le tie­dos­sa yk­si de­ad­li­ne, jo­hon men­nes­sä mi­nun pi­täi­si teh­dä jo­ta­kin. Yk­si ai­nut päi­vä­mää­rä. Sen jäl­keen tu­lee to­sin vie­lä toi­nen de­ad­li­ne, jon­ka pi­täi­si ol­la mais­te­ri­no­pin­to­je­ni vii­mei­nen. Kun sii­tä sel­vi­än, mi­nun pi­täi­si ol­la taas vä­hän enem­män ai­kui­nen ja löy­tää oma paik­ka­ni jos­ta­kin ihan it­se. Aja­tus tun­tuu kum­mal­li­sel­ta ja vä­lil­lä jopa ah­dis­ta­val­ta. Tyh­jä, avoin ja täy­sin tun­te­ma­ton tu­le­vai­suus häm­men­tää.

Voi mi­ten mon­ta ker­taa tänä ke­sä­nä mi­nul­ta on ky­syt­ty, et­tä kun val­mis­tun, mitä sit­ten. Hyvä ky­sy­mys, jo­hon mi­nul­la ei va­li­tet­ta­vas­ti ole vas­taus­ta. Usein ”Mitä sit­ten?” -ky­sy­mys­tä on seu­ran­nut ky­sy­mys sii­tä, et­tä mi­hin päin sit­ten. Sii­hen olen osan­nut jopa vas­ta­ta, et­tä mie­lel­lään ei Ou­lua poh­joi­sem­mak­si ei­kä Jy­väs­ky­lää ete­läm­mäk­si. Täl­lai­sen ra­jauk­sen olen teh­nyt vain sik­si, et­tei lap­suu­den ko­to­na oli­si täl­löin ai­van lii­an pit­kä mat­ka käy­dä. En­hän minä oi­ke­as­ti tie­dä, mi­hin pää­dyn.

Olen muis­tu­tel­lut näis­sä ky­se­ly­ti­lan­teis­sa sekä ky­sy­jää et­tä it­se­ä­ni sii­tä, et­tei mi­nun tar­vit­se vie­lä tie­tää tu­le­vai­suu­des­ta­ni. Tu­le­vai­suu­den miet­ti­mi­nen on sen ver­ran stres­saa­vaa, et­tä olen jät­tä­nyt sen stres­sin odot­te­le­maan so­pi­vam­paa het­keä. Eh­din kyl­lä miet­tiä tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­mi­a­ni sit­ten, kun pyö­rit­te­len tut­kin­to­pa­pe­rei­ta kä­sis­sä­ni. Sitä en­nen mi­nul­la on vie­lä täy­si lupa odot­taa tu­le­vai­suut­ta il­man suun­ni­tel­mia. Luo­tan, et­tä mi­nul­le on suun­ni­tel­tu ihan oma pol­ku jo val­miik­si ei­kä mi­nun tar­vit­se huo­leh­tia sii­tä etu­kä­teen.

Jos siel­lä on joku lu­ki­ja, joka kan­nat huol­ta oman elä­mä­si suun­nas­ta, ha­lu­ai­sin sa­noa si­nul­le: voi kul­ta­se­ni, älä mu­reh­di. Si­nul­le­kin on Tai­vaan Isä suun­ni­tel­lut juu­ri oi­ke­an rei­tin omaan paik­kaa­si. Jak­sa luot­taa sii­hen, et­tä se vie­lä löy­tyy. Mat­ka voi kes­tää ih­mis­jär­jen mie­les­tä hy­vin pit­kään, mut­ta us­ko pois, jos­sa­kin se ko­toi­nen, tur­val­li­nen paik­ka ja elä­män­ti­lan­ne odot­taa.

Kas­va­ta haa­vet­ta

lem­pe­äs­ti

si­lit­te­le

ja kuis­kut­te­le ra­kas­ta­via sa­no­ja

hel­li ja hem­mot­te­le

hoi­da myö­tä­tun­toi­sil­la aja­tuk­sil­la

kas­te­le läm­pi­mäl­lä

ke­sä­sa­teel­la.

Sii­nä kas­vaa haa­vee­si

kie­räh­tää

so­pi­vaan ko­loon

löy­tää oman sa­tu­pol­kun­sa.