Tarja Korri
Facebookin Juhlaportti-ryhmässä oli Suviseurojen yhteydessä keskustelua yksinäisyydestä ja siitä, miten jonkun ihmisen voi olla vaikeaa tulla Suviseuroihin, kun ei ole ketään kaveria. Myös useat vanhemmat murehtivat sitä, ettei lapsella ole kaveria tai lapsi on kokenut Suviseuroissa jäävänsä ulkopuoliseksi, vaikka olisi kaveri ollut sovittunakin.
Olen miettinyt paljonkin tuota suviseurayksinäisyyttä. Olen muutamia kertoja kulkenut kentällä yksin ja silloin hieman aavistanut sitä, miltä yksinolo väkijoukossa tuntuu. Jos ei ole selvää päämäärää mihin mennä, olo on vähintäänkin outo. Menenkö johonkin istumaan, kävelenkö sinne tänne vai seisonko jossain? Jos haluaisin tavata kentällä jonkun yksinäisen ja olla hänen seuranaan, mistä tunnistan hänet? Mistä tiedän, että joku kaipaa seuraa ja miten kohtaisin hänet? Voisiko vain mennä juttelemaan jotain?
Me ihmiset olemme erilaisia. Joku on todella sosiaalinen, pystyy keskustelemaan kaikkien kanssa ja heittäytymään mukaan mihin vain. Kysyy mukaan porukoihin ja ottaa kaikki huomioon. On niitä, jotka seuraavat sivusta ja lähtevät mukaan pyydettäessä. Ehkä on myös sellaisia ihmisiä, jotka viihtyvät yksin ja kokevat vaikeana, jos joutuu ison porukan keskelle.
Olen pohtinut, mistä omat ystävyyssuhteeni ovat alkaneet. Lapsena ja nuorena ystäviä löytyi koulusta, sukulaisista ja niistä perheistä, joissa vanhempieni kanssa kyläiltiin. Naimisiin mentyämme ystäviä on tullut miehen sisaruksista ja heidän puolisoistaan, samoin omien sisarusten puolisoista. Tutustuimme nuorena pariskuntana moniin uusiin ihmisiin. Saatoimme vain mennä oven taakse kysymään voiko tulla kylään tai kutsuimme ihmisiä seuroista kotiimme. Ystäviä on löytynyt myös oman kylän väestä sekä lasten kavereiden ja puolisoiden kautta.
Omalla kohdallani olen huomannut, että ystävyys säilyy parhaiten, jos se on vuorovaikutteista. Jos käy niin, ettei toinen osapuoli koskaan ota yhteyttä tai pyydä kylään, hidastuu omakin pyytäminen. Tästäkin joku kirjoitti Juhlaportti-ryhmässä, että kynnys omaan aktiivisuuteen voi olla liian korkea, jos on kokenut pitkään yksinäisyyttä ja haavoittavia kokemuksia. Voimme siis tarvita kärsivällisyyttä ja paljon aikaa luotettavan ystävyyssuhteen luomiseen.
Lasten kaverisuhteista olen todennut, etteivät vanhemmat voi valita heille kavereita, vaikka joskus haluaisivatkin asiaan vaikuttaa. Vaikka kaikkien kanssa ei parhaaksi ystäväksi voisi tullakaan, on kuitenkin tärkeää, että koulussa ja työpaikalla pystyy toimimaan kaikkien kanssa eikä ketään jätetä yksin. Luonteenpiirteet ja arvomaailma vaikuttavat siihen, kenen kanssa haluaa olla vapaa-ajalla. Olisi tärkeää, että kaikkia pyydetään mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että siihen voi väsyä, jos joutuu itse olemaan aina se, joka pyytää mukaan. Aina kaveruutta tai ystävyyttä ei synny yrityksestä huolimatta.
Ystävää kuvaillaan usein seuraavasti: ”Hän on luotettava, rehellinen, aito ja hän kuuntelee. Hänen seurassaan voin olla oma itseni.” Olenko itse sellainen? Olenko luottamuksen arvoinen? Jos minulle kerrotaan luottamuksella joku asia, pidänkö sen omana tietonani, vai kerronko eteenpäin sanomalla ”älä kerro sitten tätä muille?” Uskon, että monella, myös itselläni, on asiassa parantamisen varaa. Olen myös itse joskus kokenut pettymystä, kun ihan ulkopuolinen ihminen on tullut kysymään minulta asiasta, jonka olin luottamuksella kertonut jollekin. Asia tuli kyllä julkiseksi myöhemmin, mutta sillä hetkellä en olisi halunnut sitä vielä yleiseen tietoon.
Olisipa meillä jokaisella hyvä tilannetaju siitä, mitä asioita ei kannata kertoa eteenpäin, vaikka sitä ei olisi erikseen kiellettykään. Juoruilla on tapana kasvaa ja muuttaa muotoaan sitä mukaan, mitä useamman henkilön kautta jutut menevät. On rohkeutta kysyä suoraan asianosaiselta, jos epäilee asian todenperäisyyttä. Se ei kyllä ole ainakaan itselleni helppoa.
Samalla ihmisellä voi olla monenlaisia ystäviä tai ryhmiä, joihin kuuluu. Joidenkin kanssa hoidetaan käytännön asioita, toisen kanssa käydään lenkillä tai kysytään kirpparikaveriksi. Myös ihminen, joka ei jaa samaa arvomaailmaa, voi olla hyvä ystävä. Kun sanotaan, että ”ystävä tuntee minut ihan napin alta” tarkoitetaan, että silloin hänen kanssaan on voinut jakaa elämän kipeimmätkin asiat ja hän on silti pysynyt ystävänä. Hänen kanssaan luottamus on syvä ja molemminpuolinen.
On olemassa myös siitä erityisiä ystäviä, ettei heidän kanssaan tarvitse olla edes tuttu. Heitä voi sanoa sisariksi tai veljiksi, vaikka he eivät olisi mitään sukua. Sellaisen ystävän huomaa aika helposti vieraassakin ihmisjoukossa, ja hänen kanssaan löytyy yleensä yhteisiä puheenaiheita. Hänet voi löytää vieraasta maasta ja hyvinkin kaukaa. Häntä kutsutaan uskonystäväksi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys