”Nuo­ri tar­vit­see van­hem­mat, jot­ka ovat huo­lis­saan, pet­ty­vät nuo­ren toi­lai­luis­ta, ilah­tu­vat on­nis­tu­mi­sis­ta, suut­tu­vat lai­min­lyön­neis­tä ja sa­no­vat tar­vit­ta­es­sa ei. Van­hem­pien teh­tä­vä­nä on us­kal­taa, jak­saa ja kes­tää sil­loin­kin, kun nuo­ri ei it­se us­kal­la, jak­sa tai kes­tä”, sa­no­taan Man­ner­hei­min Las­ten­suo­je­lu­lii­ton si­vuil­la.

Täs­sä YK:n van­hem­muu­den päi­vän al­la il­mes­ty­väs­sä leh­des­sä van­hem­muut­ta kat­so­taan ar­mol­li­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta. Mitä ar­mol­li­suus tar­koit­taa las­ta koh­taan ja mitä se voi tar­koit­taa kas­vat­ta­jaa it­se­ään koh­taan? Esil­le tu­lee myös se, mi­ten hy­väl­tä van­hem­mas­ta tun­tuu, jos lap­si suh­tau­tuu ar­mol­li­ses­ti van­hem­paan­sa.

Ar­mol­li­suu­del­le on eri­tyis­tä tar­vet­ta, jos per­hees­sä on nuo­ri, joka ka­pi­noi kas­vu­ki­pu­jen­sa tai mah­dol­li­ses­ti py­sy­väm­pien­kin on­gel­mien­sa kes­kel­lä. Nuo­ri voi sa­noa, et­tä hän ei tar­vit­se enää van­hem­pia ei­kä ha­lua, et­tä he puut­tu­vat hä­nen asi­oi­hin­sa. Sii­tä huo­li­mat­ta jo­kai­nen nuo­ri tar­vit­see van­hem­pi­aan, hei­dän rak­kaut­taan ja ra­jo­jaan.

Esi­merk­ki­nä van­hem­mal­le on Raa­ma­tus­sa ku­vat­tu Ju­ma­lan ja ih­mi­sen suh­de. Ju­ma­la on ra­kas­ta­va isä, joka huo­leh­tii lap­ses­taan ei­kä hyl­kää hän­tä vir­hei­den tai ka­pi­noin­nin vuok­si. Psal­mis­sa 103 sa­no­taan: ”An­teek­si­an­ta­va ja lau­pi­as on Her­ra. Hän on kär­si­väl­li­nen ja hä­nen ar­mon­sa on suu­ri. – – Ei hän mak­sa­nut meil­le syn­tiem­me mu­kaan, ei ran­gais­sut niin kuin oli­sim­me an­sain­neet.”

Moni van­hem­pi pai­nis­ke­lee omien tun­ne­tai­to­jen­sa kans­sa. Tun­tei­den sää­te­lyä voi pa­ran­taa opet­te­le­mal­la sitä, mut­ta tem­pe­ra­ment­ti luo tun­tei­den il­me­ne­mi­sel­le oman pe­rus­tan­sa. Van­hem­man voi ol­la tus­kal­lis­ta huo­ma­ta, et­tä tiu­kan pai­kan tul­len oma tun­ne­ti­la ryöp­säh­tää hel­pos­ti esiin huo­no­na käy­tök­se­nä, jos­ta kaik­ki per­heen­jä­se­net kär­si­vät.

Eri­lai­set ris­ti­rii­ta­ti­lan­teet ovat op­pi­mi­sen paik­ko­ja niin lap­sel­le kuin van­hem­mal­le. Ke­nen­kään ei pi­täi­si jää­dä yk­sin har­mi­tuk­sen ja pa­han olon kans­sa, vaan asi­at on hyvä sel­vit­tää an­teek­si pyy­tä­mäl­lä ja an­ta­mal­la sekä kes­kus­te­le­mal­la. Yh­des­sä kan­nat­taa poh­tia, mi­ten ti­lan­tees­sa oli­si voi­nut toi­mia toi­sin ja mi­ten vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa oli­si jat­kos­sa pa­rem­pi toi­mia.