Heti, kun vau­van las­ket­tu ai­ka sel­vi­si, oli var­maa, et­tä meil­lä oli­si edes­sä ko­ti­su­vi­seu­rat. Las­ket­tu ai­ka osui ni­mit­täin juu­ri su­vi­seu­ra­lau­an­tail­le. It­se­ni tun­tien tie­sin, et­tä jos se oli­si ol­lut vii­kon­kaan ai­kai­sem­min tai myö­hem­min, oli­sin jah­kan­nut, jos­ko kui­ten­kin läh­det­täi­siin Su­vi­seu­roi­hin. Nyt asi­as­ta ei tar­vin­nut edes kes­kus­tel­la.

Las­ke­tun ajan ajan­koh­ta oli epä­kä­te­vä, mut­ta tun­tui sil­ti to­del­la mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä. Vii­me ke­sä­nä su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na ra­kas ys­tä­väm­me me­neh­tyi traa­gi­sen on­net­to­muu­den seu­rauk­se­na. Tu­le­va­na ke­sä­nä sa­maan ai­kaan sai­sim­me vau­van tuo­maan iloa ja loh­tua.

Osa isoim­mis­ta lap­sis­ta ha­lu­si kui­ten­kin Su­vi­seu­roi­hin, tie­ten­kin. On­nek­si su­vi­seu­ra­reis­su jär­jes­tyi heil­le su­ku­lais­ten avul­la. Läh­ti­jöi­tä su­vis­kyy­dil­le saa­tel­les­sa mi­nul­la oli hai­kea ja epä­to­del­li­nen olo. Sin­ne sai­vat läh­teä Ju­ma­lan kan­san su­vi­juh­lil­le. Me jäim­me ko­tiin odot­te­le­maan kym­me­nen­nen lap­sem­me syn­ty­mää. It­ket­ti, vaik­ka ei­hän voi­si ol­la iha­nam­paa syy­tä ko­tiin jää­mi­sel­le, kuin vau­van syn­ty­män lä­hes­ty­mi­nen.

Tun­tui, et­tä kaik­ki muut läh­ti­vät. Vaik­ka on­nek­si ihan niin ei ol­lut­kaan. Stres­sa­sin pal­jon las­ten­hoi­don jär­jes­ty­mi­ses­tä, jos syn­ny­tys käyn­nis­tyi­si Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­na. On­nek­si muu­ta­ma muu­kin per­he oli jää­mäs­sä ko­ti­su­vik­sia viet­tä­mään ja oli lu­pau­tu­nut las­ten­hoi­to­re­ser­viin. Se hel­pot­ti pal­jon. Yri­tin ol­la luot­ta­vai­se­na, et­tä asia jär­jes­tyy jo­ten­kin päin, sil­lä niin­hän asi­at ai­na en­nen­kin oli­vat jär­jes­ty­neet.

Tors­tai­na pik­ku­po­jil­la oli vie­lä päi­vä­ko­ti­päi­vä, mie­hel­lä töi­tä, mi­nul­la neu­vo­laa ja kaup­pa­reis­sua, ja kou­lu­lai­set tols­ka­si­vat ko­to­na. Tun­tui ihan lii­an ta­val­li­sel­ta tors­tail­ta, kun kui­ten­kin oli su­vi­seu­ra­tors­tai. Au­tos­sa ja ko­to­na sen­tään Ke­sä­seu­ra­ra­dio toi su­vi­seu­ra­tun­nel­maa.

Per­jan­tai­na avau­tui las­ten pal­jon odot­ta­ma su­vi­seu­ra­ki­os­ki. Lap­set pää­si­vät myös hoi­ta­maan ka­no­ja, kis­saa ja lam­pai­ta, joi­den vah­dik­si olim­me lu­pau­tu­neet Su­vi­seu­ro­jen ajak­si. Tämä eläin­ten­hoi­to­vas­tuu hel­pot­ti huo­mat­ta­vas­ti seit­se­män­vuo­ti­aan ty­tön ko­tiin jää­mi­sen ai­heut­ta­maa har­mi­tus­ta. Seu­ra­ra­di­os­sa iha­nas­ti muis­tet­tiin mei­tä ko­ti­su­vik­siin jää­nei­tä. Eri­tyi­ses­ti ava­jais­ten pu­heet jäi­vät mie­leen. Ai­van ah­min kor­vil­la­ni seu­ra­pu­hei­ta. Saim­me myös kuva- ja vi­de­o­ter­vei­siä Su­vi­seu­rois­ta.

Lau­an­tain vas­tai­se­na yö­nä al­koi näyt­tää sil­tä, et­tä vau­va ha­lu­aa syn­tyä juu­ri su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na. Seit­se­män ai­kaan hä­ly­tim­me las­ten­hoi­ta­jan ja he­rä­tim­me ai­no­an ko­tiin jää­neen tei­nin. Pie­net nuk­kui­vat vie­lä, kun läh­dim­me sai­raa­laan. Kel­lo 8 saa­vuim­me pe­ril­le ja kel­lo 10.02 su­vi­seu­ra­vau­vam­me syn­tyi. Syn­ny­tys meni hy­vin ja su­ju­vas­ti. Jopa niin jou­tui­sas­ti, et­tä vas­ta vau­van syn­nyt­tyä huo­ma­sim­me, et­tei edes seu­ro­ja eh­dit­ty kuun­nel­la. Lai­tet­tiin sit­ten sii­nä on­nit­te­lu­kah­ve­ja juo­des­sa Ke­sä­seu­ra­ra­dio kuu­lu­maan, kun oli ker­ran­kin mah­dol­li­suus syn­ny­tys­sa­lis­sa sitä kuun­nel­la.

Vas­ta­syn­ty­nyt­tä kat­sel­les­sa ei voi­nut kuin ih­me­tel­lä Luo­jan luo­mis­työ­tä. Tun­tui ih­meel­li­sel­tä, et­tä vau­va ha­lu­si syn­tyä juu­ri las­ket­tu­na ai­ka­na, juu­ri su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na ilok­sem­me. Tun­tui, et­tä saa­tiin ter­vei­siä suo­raan tai­vaas­ta – elä­mä jat­kuu.

Syn­nyt­tä­nei­den osas­tol­la ol­les­sa­ni me vau­van kans­sa nu­kuim­me, söim­me, ih­met­te­lim­me elä­mää, kuun­te­lim­me Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta ja elim­me Su­vi­seu­ro­ja etä­nä kai­kis­ta mah­dol­li­sis­ta ka­na­vis­ta. Isä ja si­sa­ruk­set tu­li­vat kat­so­maan mei­tä. Sy­li­vuo­ro­ja ja­et­tiin. Soi­tet­tiin myös Su­vi­seu­roi­hin tyt­tä­rel­lem­me vi­de­o­pu­he­lu. Nä­kyi si­nis­tä tai­vas­ta, ja pää toi­sen­sa pe­rään il­maan­tui nä­ky­viin, kun kän­nyk­kä kier­si ka­ve­ri­po­ru­kas­sa kaik­kien ihas­tel­les­sa vau­vaa.

Sun­nun­tai-il­ta­na myö­hään su­vi­seu­ra­mat­ka­lai­set ko­tiu­tui­vat. Maa­nan­tai­na aa­mu­päi­väl­lä pää­sin vau­van kans­sa ko­tiin. Eh­dim­me he­rät­te­le­mään aa­mu-uni­sia seu­ra­mat­ka­lai­sia vau­van kans­sa. Kyl­lä­pä reip­paas­ti ka­ri­si­vat unet sil­mis­tä, kun si­sa­ruk­set sai­vat uu­den pik­ku­vel­jen en­sim­mäis­tä ker­taa sy­liin.

Ne oli­vat mei­dän per­heel­le eri­lai­set, mut­ta hy­vät ja var­mas­ti iki­muis­toi­set Su­vi­seu­rat. Seu­ro­jen päät­teek­si lau­let­tuun kii­tos­lau­luun oli help­po yh­tyä vas­ta­syn­ty­nyt­tä kat­sel­les­sa:

”Kii­tos Her­ra Tai­vaan, kun tuot las­tes vai­vaan lah­jas run­sa­him­mat.”