JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kotiäidin vuoristorata kohti työelämää

27.10.2023 6.00

Juttua muokattu:

26.10. 11:13
2023102611132320231027060000

Mai­ju Rau­nis­maa

Ve­dän sy­vään hen­keä ja pai­nan en­te­riä. En­sim­mäi­nen pos­tauk­se­ni Lin­ke­di­niin on nyt sit­ten jul­kais­tu. Mi­ten ih­mees­sä minä, 16 vuot­ta vil­la­su­kis­sa ja lö­kä­reis­sä ko­to­na hii­mail­lut, olen nyt täs­sä, jul­kai­se­mas­sa jo­ta­kin Lin­ke­di­niin, tuo­hon ura­oh­jus­ten fa­ce­boo­kiin. Sul­jen so­vel­luk­sen ja yri­tän ta­sa­ta hen­gi­tys­tä.

Aja­tus kar­kaa 16 vuo­den taak­se. Olin juu­ri saa­nut ura­koi­tua me­di­a­no­min tut­kin­non. Val­mis­tu­mi­sen kans­sa sa­mal­la vii­kol­la meil­lä oli häät. Va­jaan vuo­den eh­din ol­la töis­sä sa­no­ma­leh­des­sä ku­vaa­ja­na, en­nen en­sim­mäis­tä äi­tiys­lo­maa. Olin tyy­ty­väi­nen, et­tä mi­nul­la oli am­mat­ti. On­nel­li­se­na ja huo­let­to­ma­na jäin ko­tiin vau­van kans­sa.

Koh­ta lap­sia oli kak­si, nel­jä, kuu­si. Vuo­det toi­sen­sa pe­rään al­koi­vat ja lop­pui­vat, kau­he­al­la vauh­dil­la. Elä­mä rul­la­si eteen­päin, isoim­mat lap­set oli­vat aloit­ta­neet jo kou­lun­kin. Ra­ken­net­tiin omaa ko­tia. Haa­veil­tiin, et­tä myö­hem­min ra­ken­ne­taan au­to­tal­li, jo­hon tu­li­si myös va­lo­ku­vaus­s­tu­dio. Sit­ten kun on ra­haa. Jo opis­ke­lu­a­jois­ta läh­tien olen ku­van­nut pal­jon, enim­mäk­seen häi­tä ja mui­ta juh­lia. Haa­vei­lin, et­tä al­kai­sin ihan oi­ke­as­ti ku­vaa­jak­si sit­ten, kun lap­set vä­hän kas­va­vat.

Per­heem­me on kas­va­nut 10-hen­ki­sek­si. Ku­vaus­pyyn­tö­jä tu­lee ta­sai­sen epä­ta­sai­ses­ti. Nau­tin ku­vauk­sis­ta, ne tuo­vat hy­vää vas­ta­pai­noa ko­ti­äi­tiy­teen. Ku­vien jäl­ki­kä­sit­te­lyyn ajan löy­tä­mi­nen suur­per­heen ar­jen kes­kel­lä on kui­ten­kin to­del­la haas­ta­vaa. Jos­kus olen­kin jou­tu­nut kä­sit­te­le­mään ku­via kuo­pus­ta imet­tä­es­sä, vaik­ka se ei suin­kaan ide­aa­li­ti­lan­ne ole. Leik­ki-ikäi­set ovat osa-ai­ka­hoi­dos­sa. Pie­nim­män päi­vä­u­nien ai­kaan on het­ken ai­kaa työ­rau­ha. El­lei sit­ten satu ole­maan jol­la­kin neu­vo­laa, ham­mas­hoi­to­laa, pu­he­te­ra­pi­aa, op­pi­mis­kes­kus­te­lu­ja tai mitä näi­tä nyt kaik­kia on­kaan lap­si­per­heis­sä. Il­las­ta eh­kä eh­ti­si, kun lap­set ovat nuk­ku­mas­sa, mut­ta il­ta­sil­mil­lä ei oi­kein enää ku­vien sä­vy­jen sää­tä­mi­nen suju.

Yh­dek­sän­nen lap­sen ol­les­sa noin puo­li­vuo­ti­as maa­il­man ylei­nen ta­lous­ti­lan­ne al­kaa to­del­la tun­tua mei­dän­kin per­hees­sä. Elä­mi­nen on käy­nyt niin kal­liik­si, et­tä kau­pas­sa­käyn­ti hir­vit­tää. Vaan pak­ko­han sitä on per­heel­le ruo­kaa pöy­tään saa­da. Tä­hän as­ti mies on tuo­nut yrit­tä­jän tu­loil­laan lei­vän pöy­tään ja mi­nä­kin ku­vaus­tu­loil­la­ni sil­loin täl­löin pari säm­py­lää. Al­kaa näyt­tää sil­tä, et­tä mi­nun­kin pi­täi­si al­kaa tie­naa­maan vä­hän va­ki­tui­sem­min­kin, kun­han van­hem­pain­va­paa lop­puu.

Mi­nul­la is­kee ri­ma­kau­hu ja ihan suo­ra­nai­nen pa­niik­ki: mi­ten ih­mees­sä minä pys­tyn mi­hin­kään töi­hin ai­kuis­ten ih­mis­ten maa­il­mas­sa, kun vuo­si­kau­det elä­mä pyö­ri­nyt ras­kauk­sien, syn­ny­tys­ten, ime­tys­ten ja pik­ku­lap­si- ja suur­per­he­ar­jes­sa? Osaan­ko mis­tään muus­ta edes pu­hua? En tun­ne työ­e­lä­män kir­joit­ta­mat­to­mia sään­tö­jä. Ei­hän mi­nul­la ole työ­e­lä­mään so­pi­via vaat­tei­ta ja nämä sil­mä­la­sit­kin… hmmm… lie­ne­vät jo kym­me­nen vuot­ta van­hat. Am­mat­ti mi­nul­la toki on, mut­ta pal­jon on alal­la ta­pah­tu­nut ke­hi­tys­tä 16 vuo­den ai­ka­na. Ja pal­jon olen unoh­ta­nut­kin. Ei­hän ku­kaan edes palk­kaa täm­möis­tä!

Pie­nim­män päi­vä­hoi­toon lait­ta­mi­nen­kin hir­vit­tää. Var­sin­kin, kun pi­täi­si lait­taa kaik­ki pie­net jo­hon­kin tun­te­mat­to­maan päi­vä­ko­tiin. Mei­dän las­ten per­he­päi­vä­hoi­ta­ja suun­nit­te­li lo­pet­ta­van­sa tä­män kau­den jäl­keen, kos­ka ta­los­ta nuo­rin lap­si läh­tee es­ka­riin.

Mu­reh­din asi­aa vii­kon­lo­pun ajan. Kaik­kien loh­du­tuk­set ja ta­ri­nat sii­tä, et­tä vas­taa­vis­sa ti­lan­teis­sa asi­at ovat vaan jär­jes­ty­neet ja lok­sah­del­leet pai­koil­leen, tun­tu­vat jopa nau­ret­ta­vil­ta. Oma ti­lan­ne tun­tuu jo­ten­kin niin mo­ni­mut­kai­sel­ta, et­tei se vaan voi mi­ten­kään hy­vin jär­jes­tyä. Jo­ten­kin luot­ta­mus on ai­van hu­kas­sa.

Maa­nan­tai­na vien pie­net päi­vä­hoi­toon. Hoi­ta­ja ker­too, et­tä jat­kaa­kin per­he­päi­vä­hoi­ta­ja­na vie­lä seu­raa­van kau­den. On­pa­han sii­nä es­ka­ri­lai­sel­le­kin il­ta­päi­vä­hoi­to sa­mas­sa. Ryh­mään va­pau­tuu sa­mal­la yk­si paik­ka. Sa­non sa­man tien, et­tä meil­lä oli­si sii­hen lap­si. Ihan ih­meel­lis­tä! Voi­ko täm­möis­tä edes ta­pah­tua? Ja vie­lä meil­le, mi­nul­le? Pi­dän tätä vä­hän kuin merk­ki­nä Ju­ma­lal­ta, jol­la hän roh­kai­see luot­ta­maan, et­tä asi­at voi­vat jär­jes­tyä. Roh­ke­as­ti vain eteen­päin! Edel­leen epäi­lyt­tää, voi­ko lo­put­kin asi­at jo­ten­kin jär­jes­tyä, mut­ta on­pa­han edes yk­si huo­li vä­hem­pä­nä nyt, kun pie­nim­mäl­le on hoi­to­paik­ka.

Ke­vääl­lä, van­hem­pain­va­paan lop­pu­es­sa il­moit­tau­dun työt­tö­mäk­si työn­ha­ki­jak­si TE-pal­ve­lui­hin. Yh­täk­kiä tu­lee has­sun hui­kea olo: aja­tel­la, jos elä­mäs­sä oli­si­kin jo­ta­kin muu­ta­kin kuin vain tämä ko­ti­ar­jen pyö­ri­tys. Niin rak­kai­ta kuin nämä lap­set ovat­kin, niin on­han tämä tis­ki-pyyk­ki-ruo­ka-läk­sy-rum­ba vä­lil­lä ihan val­ta­van puu­dut­ta­vaa ja epä­pal­kit­se­vaa­kin. Voi­si ol­la erit­täin vir­kis­tä­vää teh­dä vä­lil­lä jo­tain muu­ta­kin.

TE-pal­ve­lui­hin pi­tää teh­dä sel­vi­tys sa­tun­nai­sis­ta ku­vaus­kei­kois­ta­ni. Koko kesä odo­tel­laan sel­vi­tyk­sen kä­sit­te­lyä ja työt­tö­myys­tu­kea. Lai­tan työ­ha­ke­muk­sia lä­hes kaik­kiin (vä­hä­lu­kui­siin) ala­ni avoi­me­na ole­viin työ­paik­koi­hin. Palk­ka­työ voi­si ol­la hyvä ja ta­sai­nen tu­lon­läh­de. Osal­lis­tun Per­he­va­paal­ta työ­e­lä­mään -val­men­nuk­seen (suo­sit­te­len!). Opis­tol­la jär­jes­tet­tä­vää Kant­ti-kou­lu­tus­ta­kin har­kit­sen, mut­ta se on­kin jo täyn­nä (suo­si­tuk­set sil­ti sil­le­kin!). Ke­sän ai­ka­na käyn os­ta­mas­sa joi­ta­kin uu­sia vaat­tei­ta ja saan jopa ai­kai­sek­si hom­ma­ta uu­det sil­mä­la­sit – jo oli ai­ka­kin. Pro­jek­ti "Mam­ma työ­e­lä­mään" ete­nee siis as­kel ker­ral­laan, nau­ram­me mie­he­ni kans­sa.

Olen haa­veil­lut va­lo­ku­vau­sy­rit­tä­jä­nä toi­mi­mi­ses­ta, mut­ta jo­ten­kin ih­mees­ti nyt, kun sil­le oli­si ti­lai­suus, en mei­nai­si us­kal­taa. Pys­tyi­sin­kö sii­hen? Osaan­ko ku­va­ta riit­tä­vän hy­vin? Mi­ten mark­ki­noin­ti? Riit­täi­si­kö asi­ak­kai­ta?

Hei­nä­kuun lo­pul­la tu­lee työt­tö­myys­tu­es­ta hy­lät­ty pää­tös. Työ­voi­ma­vi­ra­no­mai­nen on luo­ki­tel­lut mi­nut ko­ko­ai­kai­sek­si yrit­tä­jäk­si. Joo­pa joo, on­han mi­nul­la ol­lut 0–20 työ­tun­tia kuu­kau­des­sa, on­pas kyl­lä ko­ko­ai­kais­ta. Kiu­kut­taa, har­mit­taa, tur­haut­taa, it­ket­tää. Pot­kin ja pais­kon ri­su­ja met­säs­sä. It­ken.

Lo­pul­ta si­suun­nun. Jos ker­ran muka olen ko­ko­ai­kai­nen yrit­tä­jä, niin yri­te­tään sit­ten yrit­tää. Pyy­de­tään isot ty­töt ko­ti­mie­hek­si ja läh­de­tään mie­hen kans­sa kah­des­taan il­lak­si me­lo­maan. Teh­dään ly­hy­en ja pit­kän ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­maa työ­rin­ta­mal­le. Ly­hy­en ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­maan kuu­luu, et­tä jat­kan ku­vauk­sia. Pit­kän ai­ka­vä­lin suun­ni­tel­ma on etäi­nen vi­sio, jos­ta ei tie­dä, to­teu­tuu­ko se kos­kaan, mut­ta kat­so­taan mi­hin suun­taan elä­mä kul­kee.

Lin­ke­din-pos­tauk­ses­sa ky­se­len sa­tun­nai­ses­ti vuok­rat­ta­vaa ti­laa stu­di­o­ku­vauk­sia var­ten. Oma stu­di­o­ti­la oli­si pa­ras, mut­ta se ei vie­lä eh­kä ole mah­dol­li­nen. Sa­man pos­tauk­sen lai­tan myös kah­teen Fa­ce­book-ryh­mään. Tu­lee muu­ta­ma ti­la­tar­jous, ihan var­tee­no­tet­ta­vi­a­kin, ja yk­si ku­vaus­pyyn­tö­kin. Otan sel­vää suo­si­tel­luis­ta ti­lois­ta. Lai­tan ku­va­tar­jouk­sia. Käyn asi­a­kas­ta­paa­mi­ses­sa, kuo­pus kai­na­los­sa mu­ka­na, kos­ka hä­nen päi­vä­hoi­ton­sa ei ole vie­lä al­ka­nut. Suun­ni­tel­laan hen­ki­lö­ku­vaus­ta ja mah­dol­li­ses­ti yri­tyk­sen re­fe­rens­si­koh­de­ku­vauk­sia. Tun­nen ole­va­ni hiu­kan nor­su pos­lii­ni­kau­pas­sa, mut­ta sil­ti­kin koen hoi­ta­nee­ni ti­lan­teen jopa hy­vin.

Pie­nim­män päi­vä­hoi­to­tai­val al­kaa. Reip­paas­ti pie­ni sin­ne jää, mut­ta pal­jon on siel­lä it­kes­kel­lyt. Mi­nus­ta tun­tuu pa­hal­ta, vaik­ka tie­dän­kin, et­tä pie­ni sin­ne tot­tuu ja tämä on täs­sä ti­lan­tees­sa oi­kea rat­kai­su meil­le. On­nek­si hoi­ta­jan syli on kel­van­nut ja pie­ni on saa­nut jopa nuk­kua hoi­ta­jan sy­lis­sä osan unis­taan. Iha­naa, kun hoi­ta­ja on eh­ti­nyt ja ha­lun­nut pri­o­ri­soi­da pie­neen hoi­don aloit­ta­jaan. Muut­kin lap­set ovat toki tul­leet hoi­det­tua, le­lut ja tis­kit vain ovat jää­neet le­väl­leen.

Kir­joit­ta­mi­nen kes­key­tyy, kun pu­he­lin soi. Mi­nua ky­sy­tään ku­vaa­maan. Lu­paan lait­taa tar­jous­pyyn­nön. Va­ro­vai­ses­ti mie­leen hii­pii aja­tus, eh­kä tämä täs­tä jo­ten­kin jär­jes­tyy vä­hi­tel­len. On­han tämä ol­lut mel­kois­ta tun­ne­vuo­ris­to­ra­taa, ja se var­mas­ti jat­kuu­kin. Yri­tän luot­taa, et­tä Ju­ma­lal­la on tämä koko pro­ses­si ja kaik­ki sen tu­le­vat­kin kään­teet jo tie­dos­sa. Päi­vä, het­ki ja asia ker­ral­laan me otam­me ne vas­taan ja eläm­me to­dek­si.

MaijuRaunismaa
Koivikon keskellä asuva perheenäiti, jonka 9 lasta ja yrittäjäpuoliso pitävät kiireisenä. Kuopioon juurtunut pohjoisen kasvatti. Luonnon ja arjen kauneudesta nauttija, joka usein katselee ja tallentaa elämää kameran linssin läpi. Villasukkien suurkuluttaja. Palautetta ja aihetoiveita toivon osoitteeseen maiju.raunismaa(at)hotmail.com
23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys