JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hetkiä äitiyden polulta

14.5.2023 6.00

Juttua muokattu:

15.5. 13:30
2023051513303520230514060000

Pirta Mattila

Pirta Mattila

Mai­ju Rau­nis­maa

Kun he­rä­sin, kaik­ki tun­tui eri­lai­sel­ta. Oma keho tun­tui ai­van ou­dol­ta, vie­raal­ta. Edel­li­se­nä il­ta­na mi­nus­ta oli tul­lut äi­ti. Yh­dek­sän kuu­kau­den odo­tuk­sen ja vuo­ro­kau­den uu­ras­tuk­sen tu­lok­se­na su­loi­nen pik­kui­nen tyt­töm­me, esi­koi­sem­me, oli syn­ty­nyt.

Läh­din aa­mu­pa­lal­le osas­ton au­laan sai­raa­lan mek­koon ja aa­mu­tak­kiin pu­keu­tu­nee­na, put­ki­su­kat mak­ka­ral­le va­lu­en ja san­daa­lit läp­sy­en. Käy­tä­väl­lä vau­van­sän­kyä työn­tä­es­sä­ni tun­sin it­se­ni ihan ou­dok­si ja jo­ten­kin alas­to­mak­si. Ys­tä­vä­ni, esi­koi­sen tu­le­va kum­mi, oli osas­tol­la kä­ti­lö­har­joit­te­lus­sa ja sat­tui ole­maan juu­ri sinä aa­mu­na pai­kal­la. Hän huik­ka­si on­nit­te­lut kans­li­as­ta vuo­ron­vaih­to­pa­la­ve­rin kes­kel­tä. Tun­tui jo­ten­kin ai­van omi­tui­sel­ta näh­dä jo­ta­kin niin tut­tua kai­ken sen uu­den ja ou­tou­den kes­kel­lä.

Olin as­tu­nut äi­tiy­den po­lul­le. Muis­tan jo lap­se­na haa­veil­lee­ni äi­dik­si tu­los­ta. Nyt olin äi­ti. Oli iha­naa ja ih­meel­lis­tä. Olin pal­jon hoi­ta­nut pie­nem­piä si­sa­ruk­sia ja mui­ta lap­sia. Jo­ten­kin nai­i­vis­ti olin ku­vi­tel­lut, et­tä las­ten hoi­to su­juu tuos­ta vaan.

Oman lap­sen saa­mi­nen oli kui­ten­kin jo­tain, mitä en ol­lut osan­nut ku­vi­tel­la. Se rak­kaus, jota omaa pik­kuis­ta koh­taan tun­si, oli jo­ta­kin ihan uut­ta ja kä­sit­tä­mä­tön­tä. Myös vas­tuu oli uut­ta. Hoi­dan sii­nä pien­tä, jon­ka hy­vin­voin­ti ja jopa hen­ki on ihan täy­sin mi­nus­ta ja hoi­dos­ta­ni riip­pu­vai­nen. En on­nek­si ol­lut sitä vas­tuu­ta ihan yk­sin kan­ta­mas­sa, vaan yh­des­sä rak­kaan mie­he­ni kans­sa. Isä vas­ta­syn­ty­neen vau­van kans­sa on muu­ten yk­si maa­il­man lii­kut­ta­vim­mis­ta asi­ois­ta.

Koh­ta esi­koi­sen syn­ty­män jäl­keen mi­nul­la nou­si mai­to ja sen yh­tey­des­sä myös kuu­me. Ihan nor­maa­lia, olen myö­hem­min ym­mär­tä­nyt. Tuos­sa het­kes­sä, kun tä­ri­sin hor­kas­sa mo­nen pei­ton al­la niin, et­ten voi­nut edes vau­vaa nos­taa, olin ihan kau­huis­sa­ni. Ne hor­mo­nit, hor­mo­nit, ei niis­tä suot­ta va­roi­tel­la… Olin ihan var­ma, et­tä olen kuo­le­mas­sa. It­keä vol­lo­tin ja pyy­sin mies­tä­ni pi­tä­mään hy­vän huo­len pik­kui­ses­ta. Mie­he­ni, ai­na niin jär­ke­vä, rau­hoit­te­li mi­nua ja sa­noi, et­tä et ole yh­tään mi­hin­kään nyt kuo­le­mas­sa. Ja oi­ke­as­sa­han hän oli, taas ker­ran.

Esi­koi­sen ol­les­sa hiu­kan al­le puo­li­tois­ta­vuo­ti­as saim­me toi­sen iha­nan ty­tön, par­haim­man syn­ty­mä­päi­vä­lah­ja­ni. Seu­raa­vat puo­li­tois­ta vuot­ta ku­lui­vat, ja yh­täk­kiä meil­lä oli­kin het­ken ai­kaa kol­me al­le 3-vuo­ti­as­ta, kun en­sim­mäi­nen poi­kam­me syn­tyi.

Olin nuo­ren, kas­va­van per­heen äi­ti. Päi­vät oli­vat täyn­nä tou­hua, työ­tä ja tun­tei­ta, lai­das­ta lai­taan. Kaik­ki lap­set oli­vat pie­niä ja ihan sii­nä liki. Kat­soin ihas­tel­len iso­ja per­hei­tä. Aja­tel­la, et­tä heil­lä on niin iso­ja ja tai­ta­via lap­sia, et­tä osaa­vat ja ha­lu­a­vat käy­dä jopa muis­sa­kin per­heis­sä lap­sia hoi­ta­mas­sa. Myös me saim­me iloi­ta näis­tä las­ten­hoi­ta­jis­ta. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­läm­me on ol­lut ta­pa­na jär­jes­tää ke­säl­lä päi­vä­lei­rit ala­kou­lui­käi­sil­le lap­sil­le ikä­luo­kit­tain, esi­mer­kik­si es­ka­rit–2-luok­ka­lai­set maa­nan­tai­na ja niin edel­leen. Muis­tan aja­tel­lee­ni: wau, joil­la­kin per­heil­lä on lei­ri­läi­siä joka ikä­luo­kas­sa eli jo­kai­sel­le lei­ri­päi­väl­le.

Haa­vei­lin isos­ta per­hees­tä. Toi­saal­ta olin aja­tel­lut, et­tä kun me­nim­me suh­teel­li­sen iäk­käi­nä nai­mi­siin, tus­kin edes eh­dim­me ko­vin mon­taa las­ta saa­maan, ei ai­na­kaan lä­hel­le­kään kym­men­tä. Noh, sil­loin ne omat 24 vuot­ta tun­tui­vat "suh­teel­li­sen iäk­kääl­tä"; nyt, 17 vuot­ta myö­hem­min, saa­tan ol­la hiu­kan eri miel­tä.

Olen ai­na ol­lut lap­si­ra­kas ja var­maan ikui­nen vau­va­kuu­mei­li­ja. Mie­he­ni sen tie­tää ja al­koi seit­se­män­nen lap­sen jäl­keen, vä­hän en­nen nel­jää­kymp­pi­ä­ni, mi­nua vä­hi­tel­len val­mis­tel­la ikään­ty­mi­sen tuo­miin to­si­a­si­oi­hin. ”Olet jo sen ikäi­nen, et­tä voi­han ol­la, et­tei me enää vau­vo­ja saa­da­kaan.” Sa­noin tie­tä­vä­ni, et­tei­vät vau­vat ole kos­kaan it­ses­tään­sel­vyyk­siä, mut­ta toi­voin ja ru­koi­lin, et­tä sai­sim­me vie­lä ai­na­kin yh­den vau­van.

Vä­hän myö­hem­min aloin­kin odot­taa kah­dek­sat­ta las­tam­me. Saim­me hert­tai­sen poi­ka­vau­van. Pari vuot­ta myö­hem­min saim­me per­hee­seem­me vie­lä yh­dek­sän­nen lap­sen.

Olem­me Ju­ma­lan lah­ja­na saa­neet yh­dek­sän iha­naa las­ta, mah­ta­vaa per­soo­naa. On se ih­meel­lis­tä. Vain Ju­ma­la tie­tää, saa­daan­ko mei­dän per­hee­seen vie­lä li­sää lap­sia. Vau­va­kuu­mei­li­ja mi­nus­sa ha­lu­ai­si vie­lä mon­ta vau­vaa, vaik­ka kak­so­set, jär­ki taas muis­tut­te­lee voi­mien riit­tä­mi­ses­tä. On jo­ten­kin iha­nan tur­val­lis­ta, kun saan jät­tää tä­män­kin asi­an Ju­ma­lan kä­siin, ei tar­vit­se it­se päät­tää.

Iso­jen per­hei­den kau­his­te­li­jat eh­kä ku­vit­te­le­vat, et­tä ne seit­se­män tai kym­me­nen tai kuu­si­tois­ta las­ta ovat kaik­ki ihan pie­niä ja avut­to­mia yh­tä ai­kaa. Mut­ta ei­hän se niin mene. Ai­na­kin meil­lä oli kol­men kans­sa eh­kä fyy­si­ses­ti ras­kain­ta, kun oli­vat kaik­ki ihan pie­niä. Mut­ta sen jäl­keen on al­ka­nut las­ten kas­vun myö­tä hel­pot­taa. Yh­täk­kiä tuli se päi­vä, kun huo­ma­si, et­tä isoim­mat pär­jää­vät jo vä­hän ai­kaa ko­to­na kes­ke­nään, ei­kä kaik­kia tar­vit­se kus­ka­ta enää kaik­ki­al­la mu­ka­na. Se oli ove­la ja hel­pot­ta­va tun­ne.

Erää­nä ke­sä­päi­vä­nä vuo­sia sit­ten huo­ma­sin, et­tä meil­tä läh­ti lei­ri­läi­siä jo­kai­seen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ke­sä­lei­ri­päi­vään. Hups, jo­ten­kin yl­lä­tyin – on­ko lap­sia muka niin pal­jon? Ei tun­tu­nut pal­jol­ta.

Joi­ta­kin vuo­sia myö­hem­min erää­nä ke­sä­päi­vä­nä lap­set te­ki­vät lis­tan jää­te­löis­tä, min­kä ku­ka­kin ha­lu­aa ja lä­het­ti­vät mei­dät van­hem­mat kah­des­taan kaup­paan jää­te­lö­lis­tan kans­sa. Kaik­ki lap­set jäi­vät siis kes­ke­nään ko­tiin. Em­me­hän me mei­nan­neet osa­ta kah­des­taan kau­pas­sa ol­la­kaan, kun olim­me tot­tu­neet sii­hen, et­tä ai­na jom­pi­kum­pi käy yk­sin. Var­sin­kin kaup­pa­ta­va­roi­den kas­sei­hin las­taa­mi­nen oli yh­des­sä vai­ke­aa, kun kum­mal­la­kin oli muo­tou­tu­nut oma ru­tii­ni sii­hen. Tai­si myy­jä ih­meis­sään kat­soa, kun sä­hel­sim­me ja nau­roim­me sii­nä os­tok­sia pa­ka­tes­sam­me.

Ny­ky­ään il­tai­sin, kun pie­nem­mät lap­set ovat jo nuk­ku­mas­sa, olem­me isoim­pien kans­sa olo­huo­nees­sa ju­tel­leet heil­le ajan­koh­tai­sis­ta asi­ois­ta, ku­ten yh­teis­haus­ta, ke­sä­töis­tä, Su­vi­seu­ro­jen työ­vuo­rois­ta ja re­surs­si­pank­kiin las­ten­hoi­ta­jak­si il­moit­tau­tu­mi­ses­ta. On ihan us­ko­ma­ton­ta seu­ra­ta, mi­ten mah­ta­via ja vas­tuul­li­sia mei­dän omis­ta nuo­ris­tam­me on kas­va­nut, mei­dän mo­nes­ti niin riit­tä­mät­tö­mäl­tä ja tai­ta­mat­to­mal­ta tun­tu­vas­ta kas­va­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta.

Kirk­kaat rie­mun ää­net soi­vat

tä­nään sy­dä­mes­sä­ni.

Muis­tot kii­tos­mie­len toi­vat,

niis­tä kii­tän nöy­räs­ti.

Her­ra an­toi elä­män,

kai­ken hy­vin joh­ti hän,

tä­hän as­ti ar­mos­san­sa

siu­nan­nut on lah­joil­lan­sa.

SL 301:1

MaijuRaunismaa
Koivikon keskellä asuva perheenäiti, jonka 9 lasta ja yrittäjäpuoliso pitävät kiireisenä. Kuopioon juurtunut pohjoisen kasvatti. Luonnon ja arjen kauneudesta nauttija, joka usein katselee ja tallentaa elämää kameran linssin läpi. Villasukkien suurkuluttaja. Palautetta ja aihetoiveita toivon osoitteeseen maiju.raunismaa(at)hotmail.com
21.2.2024

Koska Jeesus on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan. Hepr. 2:18

Viikon kysymys