Lä­hes 76 vuot­ta sit­ten si­säk­kö sa­noo: ”Vie­kää tuo Lah­ja-vau­va tur­vaan, en­nen kuin jo­ta­kin sat­tuu.” Lah­jan Hil­ja-äi­ti kyp­syy pää­tök­seen, jon­ka väis­tä­mät­tö­myy­den hän on var­maan it­se­kin tien­nyt. äi­ti pää­tyy kir­joit­ta­maan si­sa­rel­leen ja ky­sy­mään, voi­si­ko sis­ko ot­taa Lah­jan hoi­det­ta­vak­seen.

Kat­ri-si­sar suos­tuu, ja niin äi­ti läh­tee lin­ja-au­to­mat­kal­le ja pa­laa ta­kai­sin tyh­jin sy­lin. Asi­an lo­pul­li­suus va­vi­sut­taa Hil­ja-äi­tiä, mut­ta enää lat­ti­al­la pyö­räh­te­le­vää 8 kuu­kau­den ikäis­tä Lah­jaa ei pot­ki­si äi­din avi­o­mies, joka ei ole Lah­jan isä.

Lah­ja Pärs­si­nen ei tätä muis­ta. Hän ei myös­kään muis­ta, mi­ten Kat­ri imet­tää hän­tä ja omaan­sa, kuu­kaut­ta van­hem­paa Ta­pa­nia. Hei­tä on tu­vas­sa kol­me hen­keä, sil­lä Kat­rin oma mies on kuol­lut puo­li­sen vuot­ta ai­em­min. En­sim­mäi­set muis­tot ovat tur­val­li­sia, sil­lä Kat­ri on Lah­jal­le ra­kas­ta­va äi­ti, ja Ta­pa­ni-veli pi­tää ai­na kas­vat­ti­sis­kon­sa­kin puo­lia.

Kun Lah­ja on jo kou­lu­lai­nen, hä­nel­le näy­te­tään en­sim­mäis­tä ker­taa ku­vaa oi­ke­as­ta äi­dis­tä. Pal­jon Lah­ja ei osaa ky­sel­lä, ei­kä mi­tään oi­kein ker­ro­ta­kaan.

Vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min Lah­ja ku­vai­lee, mi­ten lap­suu­des­ta var­maan­kin juon­tuu tie­tyn­lai­nen huo­nom­muu­den tun­ne. Osat­to­muu­den ko­ke­mus­ta ei ole häl­ven­tä­nyt se, et­tä Lah­ja on kyl­lä ta­van­nut bi­o­lo­gi­sia si­sa­ruk­si­aan ja van­hem­pi­aan, jopa si­säk­köä, joka ke­hot­ti pe­las­ta­maan an­ka­ran isän vi­hal­ta.

– Ni­me­ni sain Lai­neen ta­los­ta, mut­ta en­pä mi­tään muu­ta. Pal­jon enem­män sain kum­min­kin näin, sil­lä elä­mä bi­o­lo­gi­sen äi­din luo­na oli ju­ma­la­ton­ta. Kat­ke­ra en osaa ol­la, Lah­ja to­te­aa.

Kat­ri-äi­din koti on ni­mit­täin us­ko­vai­nen, ja niin Lah­ja­kin on saa­nut var­jel­tua lap­suu­de­nus­kos­sa. Lah­ja myös ker­too pu­hut­te­le­va­na muis­to­na käyn­nis­tään Hil­ja-äi­din kuo­lin­vuo­teel­la, jol­loin hän oli saa­nut siu­na­ta evan­ke­liu­mil­la 94-vuo­ti­as­ta äi­ti­ään.

Kat­rin, Lah­jan ja Ta­pa­nin per­he muut­taa sit­ten Me­ri­kar­vi­al­ta Po­rin maa­lais­kun­taan, Vi­as­ve­del­le. Nuo­rel­la Lah­jal­la on kak­si toi­vet­ta: Saa­da teh­dä kun­non työ­tä ei­kä mi­tään kris­tal­lik­ruu­nu­jen kiil­lot­ta­mis­ta. Li­säk­si hän toi­voo it­sel­leen suur­ta per­het­tä.

Mo­lem­mat pyyn­nöt on kuul­tu. Lah­jan sy­dä­men val­loit­ti Kar­ja­las­ta eva­kok­si läh­te­nyt pu­he­li­as ja mu­si­kaa­li­nen Teu­vo, ja nuo­ri­pa­ri sai aloit­taa yh­tei­se­lon. Oma Hä­ti­län-koti Po­ris­sa tun­tui kai­kes­sa vaa­ti­mat­to­muu­des­saan ai­van täy­del­li­sel­tä.

Tä­hä­nas­ti­sen elä­män­sä eh­do­ton ko­ho­koh­ta on Lah­jan mie­les­tä us­ko­vai­sen Teu­vo-puo­li­son saa­mi­nen. Lap­sia siu­nat­tiin yk­si, kak­si, kol­me, kas: kah­dek­san­tois­ta.

Kak­si heis­tä on vau­va­na pääs­syt tai­vaan ko­tiin, ja tai­vas­mat­kal­le Lah­ja jou­tuu yl­lät­tä­en hy­väs­te­le­mään puo­li­son­sa­kin ke­vääl­lä 2012. Mut­ta sitä en­nen elä­mä oli täyt­tä, juu­ri sel­lais­ta, kuin Lah­ja oli pyy­tä­nyt­kin.

– En minä mi­ten­kään uu­pu­nut ol­lut. Ai­na ajat­te­lin, et­tä on nämä täl­le päi­väl­le va­ra­tut työt ja ne olis hyvä saa­da teh­tyä. Il­lal­la sit­ten uni kyl­lä tuli. Ison per­heen äi­ti­nä tun­sin ole­va­ni ihan oi­ke­as­sa työs­sä, Lah­ja muis­te­lee.

Vaik­ka elä­mäs­sä on mo­nen­lais­ta ko­et­te­le­mus­ta, Lah­ja sa­noo osaa­van­sa sur­ra vain vä­hän ai­kaa yh­tä asi­aa, ”sit­ten pi­tää jo kat­soa sitä toi­sel­ta­kin puo­lel­ta”.

Teu­von kuo­le­man jäl­keen elä­mä äk­kiä py­säh­tyy. On pal­jon ope­tel­ta­vaa il­man puo­li­son tu­kea ja neu­vo­ja. Jo­ta­kin pi­tää kek­siä. En­sim­mäi­se­nä ke­sä­nä Lah­ja pys­tyt­tää mat­to­puut, toi­se­na kas­vi­huo­neen ja kol­man­te­na hank­kii ka­nat. Nel­jän­te­nä ke­vää­nä Lah­ja jul­kai­see kir­jan.

Nyt äl­lis­tyy suku. Lah­ja kir­joit­taa, vaik­kei ole elä­es­sään kir­jo­ja lu­ke­nut.

– Olen minä oma­ni jäl­keen in­nos­tu­nut mui­ta­kin lu­ke­maan, oi­kai­see Lah­ja ja jat­kaa:

– Mut­ta ruuh­kai­si­na vuo­si­na oli­sin nu­kah­ta­nut is­tu­al­le­ni, jos oli­sin ot­ta­nut kir­jan kä­teen.

Toi­saal­ta Lah­jal­la ja Teu­vol­la on kyl­lä ol­lut yh­tei­se­nä har­ras­tuk­se­na kir­joit­taa päi­vä­kir­jaa. Niis­tä on saat­ta­nut tar­kis­tel­la asi­oi­ta, vaik­ka Lah­ja sa­noo muis­ta­van­sa muu­ten­kin. Mat­ri­ark­ka-ni­mi­nen kir­ja ni­mit­täin ker­too Lah­jan elä­mäs­tä, ja on sen val­mis­tu­mi­ses­sa ol­lut kan­sa­lai­so­pis­ton kir­joit­ta­ja­pii­ris­tä­kin apua.

Yk­si lap­sis­ta to­kai­see kir­jan lu­et­tu­aan, et­tei ole kyl­lä mi­tään tien­nyt äi­din lap­suu­des­ta.

– Ei kai, kun en ole osan­nut ker­toa. Il­mai­sen it­se­ä­ni kir­jal­li­ses­ti pal­jon su­ju­vam­min kuin suul­li­ses­ti. Nyt sit­ten saa­vat lap­set ja muut­kin kiin­nos­tu­neet täs­tä lu­kea, sum­maa Lah­ja.

Lap­set kyl­lä vä­hän ni­me­ä­kin ka­kis­te­le­vat, et­tä mitä se mat­ri­ark­ka oi­kein tar­koit­taa. Lah­ja neu­voo ”kat­to­maan Goog­les­ta”, jot­ta kir­kas­tui­si. Kai­ken kaik­ki­aan kir­jan val­mis­tu­mi­nen tun­tuu Lah­jas­ta on­nel­li­sel­ta, tar­peel­li­sel­ta ja te­ra­peut­ti­sel­ta­kin.

Tä­nään Lah­jal­la on kuu­lem­ma ih­meel­li­sen help­poa. Työ­tä on vä­hem­män ja ai­kaa pal­jon. Lap­set ja lap­sen­lap­set käy­vät Lah­jan luo­na Tau­non­ku­jal­la pel­to­vai­ni­oi­den kes­kel­lä. Ku­kat kuk­ki­vat ja kur­kut kas­va­vat, ties mo­nes­ko tu­han­nes kar­ja­lan­pii­rak­ka odot­taa kah­vi­pöy­däs­sä syö­jään­sä.

– Elä­mä on ol­lut hy­vää ja on sel­vit­ty, vaik­kei joka päi­vä niin lois­tok­kaas­ti, Lah­ja hy­myi­lee.

Pit­kään Lah­ja sai käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä ra­kas­ta Kat­ri-äi­ti­ään­kin. Kat­rin mat­ka päät­tyi 98-vuo­ti­aa­na 25. syys­kuu­ta, tä­män haas­tat­te­lun te­ke­mi­sen jäl­keen.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.10.2016