Nii­lo Rau­ha­lal­la on juh­la­vuo­si, hän täyt­tää hei­nä­kuus­sa Ou­lus­sa 80 vuot­ta. Rau­ha­la on syn­ty­nyt Kit­ti­läs­sä Kui­va­sal­men pie­nes­sä ky­läs­sä. Ruot­sis­sa 8-vuo­ti­aa­na eva­kos­sa käy­nyt mies ker­too, et­tä eri­tyi­ses­ti äi­din mer­ki­tys on hä­nen elä­mäs­sään ol­lut tär­keä.

– äi­ti sä­tei­li us­kon va­loa ja iloa, hän oli Ju­ma­laan luot­ta­va kris­tit­ty.

Rau­ha­lan mu­kaan äi­din herk­kys on hei­jas­tu­nut hä­neen­kin.

– Kä­vin evak­ko­a­jan jäl­keen kan­sa­kou­lua naa­pu­ri­ky­läs­sä ja sen jäl­keen ko­ti­ky­läs­sä. 14-vuo­ti­aa­na py­rin op­pi­kou­luun. Vuon­na 1957 pää­sin yli­op­pi­laak­si. Ar­mei­jan jäl­keen 1958 läh­din opis­ke­le­maan Hel­sin­kiin, Rau­ha­la muis­te­lee opis­ke­lu­e­tap­pe­jaan.

Hän on toi­mi­nut Ke­mis­sä 36 vuot­ta pap­pi­na, sai­raa­la­te­o­lo­gi­na 20 vuot­ta.

Ki­pi­nä kir­joit­ta­mi­seen is­ki var­hain

– Kun kou­lu­poi­ka­na aloin kir­joit­taa ru­no­ja, luon­to ins­pi­roi.

Lap­suu­des­ta Rau­ha­lan mie­leen on jää­nyt La­pin luon­non ava­ruus, kuu­laus ja hil­jai­suus.

– Kou­lu­poi­ka­na, 14-vuo­ti­aa­na, aloin kir­joit­taa vih­koon vaa­ti­mat­to­mia rii­mi­ru­no­ja, jois­sa tois­tui­vat koti, luon­to, hen­gel­li­set asi­at ja nuo­ren po­jan haa­veet.

Nuo­ri ru­noi­li­ja lai­na­si kou­lun kir­jas­tos­ta klas­si­koi­ta ja op­pi pa­rem­min tun­te­maan ru­non ryt­min ja mi­tan. Kir­joit­ta­es­sa ke­hit­tyi.

– Aloin lu­ki­o­luo­kil­la pik­ku­hil­jaa siir­tyä va­paa­mit­tai­seen ru­noon, kir­joi­tin sa­mal­la rii­mi­ru­no­ja­kin. Kun opin kir­joit­ta­maan nii­tä jo nuo­re­na, sii­tä oli hyö­tyä kir­kon vir­si­kir­ja­ko­mi­te­as­sa ja lau­lu­jen sa­noi­tuk­sis­sa, ker­too edel­leen myös rii­mi­ru­no­ja har­ras­ta­va Rau­ha­la.

Op­pia ru­non­te­koon

Opis­kel­les­saan Rau­ha­lal­la ei ol­lut pal­jon ai­kaa kir­joit­taa.

– Kun 1963 val­mis­tuin pa­pik­si, jat­koin kir­joit­ta­mis­ta ak­tii­vi­ses­ti. Jos­sain vai­hees­sa näy­tin ru­no­ja Ant­ti Hy­ryl­le, joka an­toi pa­lau­tet­ta. Hä­nen kaut­taan sain yh­tey­den Ota­vaan, joka ot­ti vuon­na 1967 kus­tan­net­ta­vak­seen te­ok­sen Tä­hän päät­tyy kesä.

– Ota­val­la Tuo­mas An­ha­va oli tär­keä opas­ta­ja mo­der­niin ly­riik­kaan. Hän an­toi te­rä­vää­kin kri­tiik­kiä, mut­ta se oli hyvä. An­ha­va neu­voi, mil­lai­nen on runo: ei saa ol­la ko­ris­teel­li­nen, kie­len­käyt­tö on ta­lou­del­lis­ta, runo se­lit­tää it­se it­se­ään.

Yk­si työ tu­kee tois­ta

Ly­riik­ka on li­mit­ty­nyt myös sai­raa­la­te­o­lo­gin työn­ku­vaan luon­te­vas­ti – ja toi­sin päin.

– Sai­raa­la­työ ol­lut an­toi­sa myös ly­rii­kan kan­nal­ta. Hy­vin mo­nis­sa ru­nois­sa on kär­si­myk­sen kos­ket­ta­mia elä­män­tun­to­ja.

Sai­raa­la­työs­sä Rau­ha­la sai ko­kea ih­mi­sen kär­si­myk­sen lä­hei­syy­den, hä­nen toi­von­sa ja kamp­pai­lun­sa sekä kuo­le­man lä­hei­syy­den. Kär­si­vän ih­mi­sen koh­taa­mi­nen on opet­ta­nut tun­te­maan omas­sa­kin elä­mäs­sä sy­vyy­su­lot­tu­vuuk­sia.

Työs­sä Rau­ha­la huo­ma­si us­ko­vai­sen po­ti­laan toi­von sekä sen luot­ta­muk­sen, et­tä elä­mä on Ju­ma­lan kä­des­sä.

– Us­ko an­toi voi­maa ja loh­tua kär­si­myk­seen. Kaik­ki mik­si-ky­sy­myk­set jää­vät lo­pul­ta se­lit­tä­mät­tä, ne jää­vät Ju­ma­lan kä­teen, ku­ten koko elä­mä.

Us­kon­nol­li­suus läs­nä

Rau­ha­la on kir­joit­ta­nut edel­leen myös hen­gel­lis­tä ly­riik­kaa.

– Se on ol­lut hy­vin tär­keä osa-alue. 1979 il­mes­tyi en­sim­mäi­nen us­kon­nol­li­nen ru­no­kir­ja, Lä­hel­lä py­hää aa­mua, jos­sa on myös va­paa­mit­tai­sia ru­no­ja.

Hen­gel­lis­ten ru­no­jen kie­li muus­sa ly­rii­kas­sa­ni on il­mai­sul­taan hie­man eri­lais­ta kuin SRK:n jul­kai­se­mis­sa kir­jois­sa­ni.

– Esi­mer­kik­si Ota­van jul­kai­se­mis­sa kir­jois­sa ole­via ru­no­ja ei kaik­kia voi ko­kea us­kon­nol­li­sik­si, mut­ta jou­kos­sa on sil­ti mo­nia sel­ke­äs­ti us­kon­nol­li­sia ru­no­ja tai us­kon­nol­li­sia viit­tei­tä.

Rau­ha­lan mu­kaan SRK:n kir­jois­sa on pe­rin­tei­sem­pi, ju­lis­ta­vam­pi kie­li ja tut­tu­ja ver­taus­ku­via.

Ny­ky­ly­rii­kas­sa tär­kein ihan­ne Rau­ha­lal­le ovat ol­leet Bo Car­pe­la­nin ru­not.

– Hän oli su­ku­lais­sie­lu sii­nä mie­les­sä, mi­ten ko­e­taan elä­mä. Hä­nen ru­non­sa ovat sie­luk­kai­ta, lyy­ri­siä ja kirk­kai­ta.

Runo voi syn­tyä yl­lät­tä­en­kin

Rau­ha­la ker­too, et­tä oma runo syn­tyy mil­loin on syn­ty­äk­seen. Se syn­tyy usein jon­kin aja­tuk­sen ym­pä­ril­le.

– Se liit­tyy sii­hen, mi­ten sil­mil­lä, sy­dä­mel­lä ja sie­lul­la elä­mää seu­raa. Sii­hen, mi­ten elä­mä kos­ket­taa, mitä muis­to­ja sii­hen liit­tyy. Aja­tus ru­nos­ta saat­taa syn­tyä yl­lät­tä­en­kin.

– Pi­tää ol­la sy­ty­ke. Ei voi päät­tää, et­tä nyt kir­joi­tan ru­non.

– Se on sem­moi­nen ins­pi­raa­tio, ta­pah­tu­ma, jos­sa ul­koi­set vai­ku­tel­mat koh­taa­vat ru­noi­li­jan si­säi­sen to­del­li­suu­den, hä­nen aja­tuk­sen­sa, muis­ton­sa ja avoi­men mie­len kä­si­tel­lä nä­ke­mään­sä ja ko­ke­maan­sa. Runo on kuin pie­nen maa­il­man luo­mis­ta.

Kris­ti­tyn ih­mi­sen tun­to­ja

Omis­ta ru­nois­taan Rau­ha­lal­le yk­si mer­ki­tyk­sel­li­sim­mis­tä on Mi­nun isä­ni val­ta­kun­ta. Se on myös sä­vel­let­ty.

– Se on tul­lut tu­tuk­si lu­ki­joil­le­kin. Voi­si sa­noa, et­tä tuo­tan­to­ni hel­miä.

Kir­joit­ta­mi­nen an­taa omat kie­li­ku­vat. Ne tu­le­vat työs­ken­te­lyn ai­ka­na.

– Ru­no­je­ni ai­heet ovat yh­tä laa­jat kuin elä­mä it­ses­sään, ja olen­kin kir­joit­ta­nut ru­no­ja myös lap­sis­ta ja rak­kau­des­ta.

Rau­ha­la ker­too ly­riik­kan­sa läh­tö­koh­ta­na ole­van kris­til­li­nen elä­män­kat­so­mus.

– Väi­tös­kir­jan ly­rii­kas­ta­ni teh­nyt tut­ki­ja on ni­men­nyt mi­nut kris­til­li­sek­si mo­der­nis­tik­si.

Mo­der­nin ly­rii­kan ru­not ovat mo­ni­ta­soi­sia ja mo­ni­tul­kin­tai­sia. Rau­ha­lan mu­kaan hä­nen ru­non­sa tul­kit­se­vat hä­nen aja­tuk­si­aan, ko­ke­muk­si­aan ja elä­män­tun­to­jaan kris­tit­ty­nä ih­mi­se­nä. Lu­ki­ja voi it­se löy­tää ru­nois­ta myös jo­ta­kin it­se­ään kos­ket­ta­vaa ja lä­hel­le tu­le­vaa.

Isä­ni val­ta­kun­ta

meri,

jon­ka sy­vyyk­sis­tä ei löy­dy

ei­lis­tä päi­vää.

Isä­ni val­ta­kun­ta

ilo,

joka sä­tei­lee kuin juu­ri he­rän­nyt aa­mu

pit­kien sa­teit­ten jäl­keen.

Isä­ni val­ta­kun­ta

loh­du­tus,

sil­lä hil­jai­sin­kin sana,

kais­lan lau­lu tuu­les­sa,

tart­tuu sie­luun

ei­kä sai­raut­ta enää ole.