Ih­mi­set ovat sa­ma­nar­voi­sia Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, riip­pu­mat­ta sii­tä, kuin­ka kau­an ovat sii­hen kuu­lu­neet.

Pa­les­tii­nas­sa vii­ni­sa­to kor­jat­tiin syk­syl­lä. Kii­re oli to­del­li­suut­ta, kos­ka sato oli saa­ta­va tal­teen en­nen tu­le­vaa sa­de­kaut­ta. Sik­si pai­kal­li­set tar­vit­si­vat usein ti­la­päis­tä työ­vä­keä, jota he sai­vat pal­kat­tua to­ril­ta, sen ajan työn­vä­li­tyk­ses­tä.

Työ­mie­hiä pal­kat­tiin päi­väk­si ker­ral­laan, ja päi­vän palk­ka mak­set­tiin il­lal­la. Oli­han jo Moo­sek­sen lais­sa vel­voi­tus mak­saa palk­ka sa­ma­na päi­vä­nä, jot­ta köy­hien ei tar­vit­si­si näh­dä näl­kää. (3. Moos. 19:13, 5. Moos. 24:15.)

De­naa­ri oli tyy­pil­li­nen päi­vä­palk­ka työ­mie­hel­le. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa ker­rot­tu Jee­suk­sen ver­taus tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta (20:1–16) liit­tyy tä­hän to­sie­lä­män ti­lan­tee­seen.

Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa tu­lee kui­ten­kin il­mi tai­vas­ten val­ta­kun­nan ero maal­li­seen val­ta­kun­taan. Täs­sä maa­il­mas­sa on oi­keu­den­mu­kais­ta mak­saa palk­ka teh­dyn työn mu­kaan. Sitä var­ten työn­te­ki­jä las­kee ja mer­kit­see työ­a­jan ja -tun­nit ylös, el­lei työ sit­ten ole työ­a­ja­ton­ta, urak­ka­työ­tä tai mui­den pe­rus­tei­den mu­kaan so­vit­tua.

Tun­tui­si koh­tuut­to­mal­ta, jos vii­ni­tar­has­sa yh­den tun­nin työs­tä sai­si sa­man pal­kan kuin 12 tun­nin työs­tä au­rin­gon nou­sus­ta las­kuun, jo­hon ru­pe­a­maan si­säl­tyy myös kes­ki­päi­vän kuu­min ja ra­sit­ta­vin ai­ka.

En­sim­mäi­set ja vii­mei­set

Mitä Jee­sus ha­lu­aa opet­taa tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta täl­lä ver­tauk­sel­la? Kai­kil­le ver­tauk­sen asi­oil­le ei pidä ha­kea hen­gel­lis­tä mer­ki­tys­tä, mut­ta mer­ki­tyk­sel­lis­tä on var­mas­ti se, mitä Jee­sus to­te­aa ver­taus­ta en­nen ja sen päät­teek­si: ”En­sim­mäi­set tu­le­vat vii­mei­sik­si ja vii­mei­set en­sim­mäi­sik­si.” Täs­sä maa­il­mas­sa on en­sim­mäi­siä ja vii­mei­siä, eri­ar­voi­suut­ta ih­mis­ten ase­mas­sa: esi­mie­hiä, hal­lit­si­joi­ta ja ala­mai­sen ase­mas­sa ole­via.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ja Ju­ma­lan edes­sä näin ei ole. Kai­kil­la us­ko­vil­la on sama Isä, Va­pah­ta­ja, Pyhä Hen­ki, ar­mo, evan­ke­liu­mi, kas­te, eh­tool­li­nen, yk­si us­ko, toi­vo ja rak­kaus. Kaik­ki ovat Ju­ma­lan edes­sä sa­ma­nar­voi­sia, oli­vat he sit­ten ol­leet Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kai­na kau­an tai vä­hän ai­kaa.

Us­kon­kil­voi­tuk­sen pi­tuus

Ei ole oi­kein tul­ki­ta tätä ver­taus­ta si­ten, et­tä Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vat ka­deh­ti­si­vat Uu­den tes­ta­men­tin us­ko­via. Sen si­jaan sii­nä voi­daan näh­dä se, et­tä us­kos­sa ole­mi­sen pi­tuus on eri mit­tai­nen eri ih­mi­sil­lä.

Jot­kut ovat säi­ly­neet lap­suu­de­nus­kos­sa koko elä­män­sä. Hei­dän ei ole tar­vin­nut ka­tua epä­us­kos­sa vie­tet­tyä syn­tie­lä­mää, ei­kä heil­lä ole nii­tä ar­pia, jot­ka ovat eh­kä jää­neet syn­ti­haa­vo­jen pa­ran­nut­tu­a­kin jäl­jel­le.

Toi­set ovat kuul­leet Ju­ma­lan kut­sun nuo­ruu­des­saan kai­va­tes­saan rau­haa tun­toon­sa pin­nal­li­sen elä­män­me­non si­jaan. He ovat löy­tä­neet on­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

On vie­lä nii­tä­kin, jot­ka ai­kui­suu­des­sa saa­vat pa­laa­mi­sen ar­mon. He ovat voi­neet ko­kea elä­män­sä koh­ta­lot Ju­ma­lan va­ka­vak­si pu­hut­te­luk­si ja saa­neet nöyr­tyä Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den al­la omis­ta­maan ar­mon sie­lun­sa au­tuu­dek­si.

Kaik­kein ih­meel­li­sin on ris­tin­ryö­vä­rin ar­mo, joka koi­tuu sil­le, joka saa vii­me het­kil­lä syn­tin­sä an­teek­si. Ly­hy­en kil­voi­tuk­sen mat­kan jäl­keen hän saa um­mis­taa sil­män­sä us­kos­sa Va­pah­ta­jaan­sa.

Ju­ma­lan edes­sä sa­ma­nar­voi­sia

Jee­suk­sen ver­taus osuu eri­tyi­ses­ti sii­hen ti­lan­tee­seen, kun ih­mis­ten kes­kuu­des­sa al­kaa nä­kyä us­kon­nol­li­nen jako en­sim­mäi­siin ja vii­mei­siin. Ti­lan­ne on tois­tu­nut his­to­ri­as­sa mon­ta ker­taa. Esi­mer­kik­si fa­ri­seuk­set nu­ri­si­vat Jee­sus­ta vas­taan, kos­ka hän seu­rus­te­li ja söi syn­tis­ten kans­sa, jot­ka kui­ten­kin oli­vat saa­neet pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Apos­to­lien ai­ka­na juu­ta­lai­set ei­vät oli­si hy­väk­sy­neet pa­ka­noi­ta Ju­ma­lan lap­sik­si muu­ten kuin ym­pä­ri­leik­kauk­sen kaut­ta. Hei­dän oli­si pi­tä­nyt kään­tyä en­sin juu­ta­lai­sik­si ja ryh­tyä nou­dat­ta­maan Moo­sek­sen lain sää­dök­siä. Kes­ki­a­jal­la mun­kit pi­ti­vät omaa sää­ty­än­sä hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä an­si­ol­li­sem­pa­na kuin ta­val­li­sen rah­vaan sää­tyä.

On­ko mei­dän ai­ka­nam­me täl­lais­ta ja­koa? Jee­sus päät­ti ver­tauk­sen to­te­a­muk­seen: ”Vii­mei­set tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si ja en­sim­mäi­set vii­mei­sik­si” (Matt. 20:16).

Teks­ti: Pau­li Ki­vi­o­ja

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 13.2.2019

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 20:1–16

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi:

”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta isän­tään, joka aa­mu­var­hai­sel­la läh­ti palk­kaa­maan työ­mie­hiä vii­ni­tar­haan­sa. Hän sopi mies­ten kans­sa yh­den de­naa­rin päi­vä­pal­kas­ta ja lä­het­ti hei­dät vii­ni­tar­haan. Päi­vän kol­man­nel­la tun­nil­la hän läh­ti taas ulos ja näki, et­tä to­ril­la sei­soi vie­lä mie­hiä jou­ten. ’Men­kää te­kin vii­ni­tar­haan’, hän sa­noi heil­le, ’minä mak­san teil­le sen, mitä kuu­luu mak­saa.’ Mie­het läh­ti­vät. Kuu­den­nen ja yh­dek­sän­nen tun­nin ai­kaan isän­tä läh­ti taas ulos ja teki sa­moin. Kun hän sit­ten meni ulos yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, hän näki vie­lä­kin muu­ta­mia jou­ti­lai­ta ja ky­syi heil­tä: ’Mik­si te sei­sot­te tääl­lä kai­ken päi­vää toi­met­to­mi­na?’ ’Ku­kaan ei ole pal­kan­nut mei­tä’, he vas­ta­si­vat. Hän sa­noi mie­hil­le: ’Men­kää te­kin mi­nun vii­ni­tar­haa­ni.’

Kun sit­ten tuli il­ta, vii­ni­tar­han omis­ta­ja sa­noi ti­lan­hoi­ta­jal­leen: ’Kut­su työ­mie­het ja mak­sa heil­le palk­ka, vii­mek­si tul­leil­le en­sin ja en­sim­mäi­sil­le vas­ta sit­ten.’ Ne, jot­ka oli pal­kat­tu yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, tu­li­vat ja sai­vat ku­kin de­naa­rin­sa. Kun en­sik­si pal­ka­tut tu­li­vat, he luu­li­vat saa­van­sa enem­män, mut­ta he­kin sai­vat vain de­naa­rin. Sil­loin he nos­ti­vat me­te­lin ja sa­noi­vat isän­näl­le: ’Nämä vii­mek­si tul­leet te­ki­vät työ­tä yh­den ai­no­an tun­nin, ja sil­ti sinä an­nat heil­le sa­man kuin meil­le, jot­ka olem­me kan­ta­neet päi­vän kuor­man ja hel­teen.’ Mut­ta isän­tä sa­noi yh­del­le mie­his­tä: ’Ys­tä­vä­ni, en­hän minä tee si­nul­le vää­ryyt­tä. Em­me­kö me so­pi­neet de­naa­ris­ta? Ota oma­si ja mene. Minä tah­don mak­saa täl­le vii­mek­si tul­leel­le sa­man kuin si­nul­le, ja kai minä saan omal­la­ni teh­dä mitä ha­lu­an? Kat­sot­ko sinä kar­saas­ti sitä, et­tä minä olen hyvä?’ Näin vii­mei­set tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si ja en­sim­mäi­set vii­mei­sik­si.”

Bib­lia: Tai­vaan val­ta­kun­ta on per­hee­ni­sän­nän ver­tai­nen, joka var­hain huo­me­nel­tain läk­si ulos palk­kaa­maan työ­vä­keä vii­na­mä­keen­sä. Kuin hän oli so­pi­nut työ­mies­ten kans­sa päi­vä­pen­nin­gis­tä, lä­het­ti hän hei­dät vii­na­mä­keen­sä. Hän meni ulos liki kol­man­nel­la het­kel­lä, ja näki mui­ta sei­so­van tu­rul­la jou­ti­lai­na, ja sa­noi heil­le: men­käät te­kin vii­na­mä­keen, ja mitä koh­tuul­li­nen on, minä an­nan teil­le. Niin he me­ni­vät. Taas hän meni ulos liki kuu­den­nel­la ja yh­dek­sän­nel­lä het­kel­lä, ja teki myös niin. Mut­ta yh­del­lä­tois­ta­kym­me­nen­nel­lä het­kel­lä läk­si hän ulos, ja löy­si mui­ta jou­ti­lai­na sei­so­mas­ta, ja sa­noi heil­le: mik­si te täs­sä kai­ken päi­vän jou­ti­lai­na sei­sot­te? He sa­noi­vat hä­nel­le: sil­lä ei ole ken­kään mei­tä pal­kan­nut. Hän sa­noi heil­le: men­käät te­kin mi­nun vii­na­mä­kee­ni, ja mitä koh­tuus on, pi­tää tei­dän saa­man.

Mut­ta kuin eh­too tuli, sa­noi vii­na­mä­en isän­tä per­heen­sä hal­ti­al­le: kut­su työ­vä­ki, ja mak­sa hei­dän palk­kan­sa, ru­ve­ten vii­mei­sis­tä en­si­mäi­siin as­ti. Kuin ne tu­li­vat, jot­ka liki yh­del­lä­tois­ta­kym­me­nen­nel­lä het­kel­lä tul­leet oli­vat, sai­vat he ku­kin pen­nin­kin­sä. Mut­ta kuin en­si­mäi­set tu­li­vat, luu­li­vat he enem­män saa­van­sa; ja he myös sai­vat ku­kin pen­nin­kin­sä. Ja kuin he sai­vat, na­pi­si­vat he per­hee­ni­sän­tää vas­taan, sa­no­en: nä­mät vii­mei­set ovat yh­den het­ken työ­tä teh­neet, ja sinä teit hei­dät mei­dän ver­rak­sem­me, jot­ka olem­me kan­ta­neet päi­vän kuor­man ja hel­teen. Niin hän vas­ta­si ja sa­noi yh­del­le heis­tä: ys­tä­vä­ni, en tee minä si­nul­le vää­ryyt­tä; et­kös so­pi­nut mi­nun kans­sa­ni mää­rä­tys­tä pen­nin­gis­tä? Ota se, mikä si­nun tu­lee, ja mene mat­kaas; mut­ta minä tah­don täl­le vii­mei­sel­le an­taa niin­kuin si­nul­le­kin. Vai en­kö minä saa teh­dä mi­nun ka­lus­ta­ni mitä minä tah­don? taik­ka kat­sot­kos sen­täh­den kar­saas­ti, et­tä minä hyvä olen? Niin vii­mei­set tu­le­vat en­si­mäi­sik­si ja en­si­mäi­set vii­mei­sik­si. Sil­lä mon­ta ovat kut­su­tut, mut­ta har­vat va­li­tut.