Pää­si­äi­saa­mu lie­nee val­jen­nut sä­tei­le­vän kirk­kaa­na Je­ru­sa­le­min tai­vaal­la.

Au­rin­ko loi sä­tei­tään puu­tar­ha­hau­dan kal­li­o­sei­nä­miin ja suu­reen ki­veen, joka oli vie­ri­nyt pois hau­dan suul­ta. Hau­ta oli niin suu­ri, et­tä sen si­sään saat­toi as­tua.

Nai­set hau­dal­la

Juu­ta­lais­ten sa­pat­ti päät­tyi lau­an­tai-il­ta­na au­rin­gon las­kies­sa, mut­ta pi­me­äs­sä tus­kin oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta voi­del­la Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Luuk­kaan evan­ke­liu­min mu­kaan Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na ja Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria ja joi­ta­kin mui­ta hei­dän li­säk­seen läh­ti­vät­kin liik­keel­le vas­ta var­hain sun­nun­tai­aa­mu­na mu­ka­naan hy­vän­tuok­sui­sia yrt­te­jä ai­ko­muk­se­naan voi­del­la Jee­suk­sen ruu­mis.

Nai­sia mie­ti­tyt­ti se, mi­ten he on­nis­tui­si­vat sen te­ke­mään. Oli­vat­han he näh­neet, mi­ten suu­ren ki­ven roo­ma­lai­set so­ti­laat oli­vat vie­rit­tä­neet hau­dan suul­le. Li­säk­si se oli va­rus­tet­tu si­ne­til­lä ja var­ti­jat jäi­vät var­ti­o­maan hau­taa.

Hau­dal­le saa­pu­vien nais­ten osal­ta pa­hin jär­ky­tys Jee­suk­sen kuo­le­maan liit­ty­en oli vaih­tu­nut toi­me­li­ai­suu­teen. Hei­dän ai­ko­muk­se­naan oli saat­taa lop­puun hau­tauk­seen liit­ty­vät toi­men­pi­teet, jot­ka Joo­sef Ari­ma­ti­a­lai­nen ja Ni­ko­dee­mus oli­vat aloit­ta­neet.

Hau­ta oli tyh­jä

En­sim­mäi­nen yl­lät­tä­vä asia, jon­ka nai­set nä­ki­vät, oli se, et­tä iso kivi oli vie­ri­tet­ty hau­dan suul­ta pois. Se oli en­sim­mäi­nen merk­ki Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta.

Jee­sus oli pu­hu­nut tu­le­vas­ta kär­si­mi­ses­tään, kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan use­aan ker­taan omil­le ope­tus­lap­sil­leen. Ope­tus­lap­set ei­vät evan­ke­lis­tan mu­kaan ol­leet ym­mär­tä­neet näis­tä Jee­suk­sen sa­nois­ta mi­tään. (Luuk. 18:31–34.)

Nai­set me­ni­vät hau­dan si­sään mut­ta ei­vät löy­tä­neet Her­ran Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Kaik­kiin evan­ke­liu­mei­hin on tal­le­tet­tu pää­si­äi­saa­mun tyh­jän hau­dan ker­to­muk­set. Niis­sä on ero­ja yk­si­tyis­koh­dis­sa, mut­ta pe­rus­ker­to­mus on sama.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min (Joh. 20:5–9) mu­kaan Ma­ria ker­toi tyh­jäs­tä hau­das­ta Jee­suk­sen ope­tus­lap­sis­ta Pie­ta­ril­le ja Jo­han­nek­sel­le, ja nämä läh­ti­vät sin­ne juos­ten. Jo­han­nes eh­ti hau­dal­le en­sin. Hän kur­kis­ti hau­dan si­sään ja näki kää­rin­lii­no­jen ole­van siel­lä.

Pie­ta­ri meni suo­raan si­säl­le hau­taan. Hän näki ja ryh­tyi lä­hem­min tut­ki­maan kää­rin­lii­no­ja. Hän ha­vait­si, et­tä Jee­suk­sen kas­vo­ja peit­tä­nyt hi­ki­lii­na oli eril­lään ko­koon kää­rit­ty­nä. Va­pah­ta­jan oli pi­tä­nyt siir­tyä kää­rin­lii­no­jen läpi muut­ta­mat­ta nii­den muo­toa. Pie­ta­ri meni ulos ja ih­met­te­li, mitä oli ta­pah­tu­nut.

Jo­han­nes­kin tuli si­säl­le hau­taan. Hän näki ja us­koi. Jo­han­nes us­koi, vaik­kei kaik­kea ym­mär­tä­nyt­kään. Yhä edel­leen ylös­nou­se­muk­sen ih­me on omis­tet­ta­va us­kol­la. Se ei pe­rus­tu jär­jen pää­tel­miin, ei­kä ko­ke­mus­poh­jai­seen tie­toon. Se on us­kon sa­lai­suus.

Jee­sus on nous­sut ylös

Nai­set sai­vat kuul­la Jee­suk­sen hau­dal­la ih­mis­kun­nan suu­rim­man ja tär­keim­män uu­ti­sen en­ke­lien ker­to­ma­na. En­ke­lit, Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­jat, oli­vat jäl­leen osal­li­sia Raa­ma­tun pe­las­tus­his­to­ri­an rat­kai­se­vien vai­hei­den ta­pah­tu­mien ku­lus­sa.

Pää­si­äi­saa­mu­na en­ke­lit il­moit­ti­vat Jee­suk­sen ys­tä­vil­le pää­si­äi­sen suu­ren sa­no­man: Jee­sus on nous­sut ylös. Yl­lät­tä­en he ky­syi­vät nai­sil­ta: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta?” En­ke­lit py­säyt­ti­vät nai­set ky­sy­myk­sel­lään muis­ta­maan ja us­ko­maan, mitä py­hät kir­joi­tuk­set oli­vat en­nus­ta­neet ja mitä it­se Jee­sus oli heil­le ai­ka­naan opet­ta­nut.

”Hau­ta on tyh­jä, ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut ylös”, en­ke­lit il­moit­ti­vat lem­pe­äs­ti nai­sil­le. Evan­ke­lis­ta Luu­kas ei ker­ro, oli­ko nais­ten mie­leen tul­lut Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus, jos­ta Jee­sus oli pu­hu­nut use­as­ti elä­es­sään. Ku­kaan ei ol­lut ol­lut nä­ke­mäs­sä Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus­ta.

Vies­tiä tyh­jäs­tä hau­das­ta läh­det­tiin vie­mään eteen­päin. Sa­mal­la myös vies­tin­vie­jien ja sen vas­taa­not­ta­jien us­ko vah­vis­tui ja hei­dän mie­liin­sä al­koi pa­la­ta Jee­suk­sen pu­heet tu­le­vis­ta ta­pah­tu­mis­ta. Pää­si­äis­päi­vän sa­no­ma läh­ti le­vi­ä­mään rie­mul­li­se­na ym­pä­ri maa­il­man: Kris­tus on voit­ta­nut syn­nin, kuo­le­man ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­lan ylös­nou­se­mi­sel­laan.

Teks­ti: Heik­ki Myl­ly­nie­mi

Ku­vi­tus­ku­va: Jar­mo Määt­tä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.4.2019

EVAN­KE­LIU­MI Luuk. 24:1–12

Raa­mat­tu 1992

En­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä sa­pa­tin jäl­keen nai­set jo aa­mu­var­hai­sel­la me­ni­vät hau­dal­le ja ot­ti­vat hank­ki­man­sa tuok­su­öl­jyt mu­kaan. He ha­vait­si­vat, et­tä kivi oli vie­ri­tet­ty hau­dan suul­ta, ja kun he me­ni­vät si­säl­le hau­taan, he ei­vät löy­tä­neet Her­ran Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Kun he oli­vat ym­mäl­lä täs­tä, hei­dän edes­sään sei­soi yh­täk­kiä kak­si mies­tä sä­deh­ti­vän kirk­kais­sa vaat­teis­sa. Nai­set pe­läs­tyi­vät ja pai­noi­vat kat­seen­sa maa­han. Mut­ta mie­het sa­noi­vat heil­le: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta. Muis­ta­kaa, mitä hän sa­noi teil­le ol­les­saan vie­lä Ga­li­le­as­sa: ’Näin täy­tyy käy­dä: Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin ja ris­tiin­nau­li­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.’ ”Sil­loin he muis­ti­vat, mitä Jee­sus oli pu­hu­nut. Hau­dal­ta pa­lat­tu­aan nai­set vei­vät täs­tä sa­nan yh­del­le­tois­ta ope­tus­lap­sel­le ja kai­kil­le muil­le. Nämä nai­set oli­vat Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na ja Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria, ja vie­lä mui­ta­kin oli hei­dän kans­saan. He ker­toi­vat kai­ken apos­to­leil­le, mut­ta nämä ar­ve­li­vat nais­ten pu­hu­van omi­aan ei­vät­kä us­ko­neet hei­tä. Pie­ta­ri läh­ti kui­ten­kin juok­su­jal­kaa hau­dal­le. Kur­kis­ta­es­saan si­sään hän näki ai­no­as­taan kää­rin­lii­nat, ja hän läh­ti pois ih­me­tel­len mie­les­sään sitä, mikä oli ta­pah­tu­nut.

BIB­LIA

Mut­ta en­sim­mäi­se­nä sab­ba­tin päi­vä­nä, san­gen var­hain, tu­li­vat he hau­dal­le ja kan­toi­vat hy­vän­ha­jui­sia yrt­te­jä, jot­ka he oli­vat val­mis­ta­neet, ja muu­ta­mat hei­dän kans­san­sa. Niin he löy­si­vät ki­ven hau­dal­ta vie­ri­te­tyk­si pois, ja me­ni­vät sii­hen si­säl­le ei­kä löy­tä­neet Her­ran Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Ja ta­pah­tui, kuin he sii­tä epäi­li­vät, kat­so, kak­si mies­tä sei­soi hei­dän ty­kö­nän­sä kiil­tä­vis­sä vaat­teis­sa. Niin he pel­jäs­tyi­vät ja löi­vät kas­von­sa maa­ta päin. He sa­noi­vat heil­le: mik­si te elä­vää kuol­lei­den se­as­sa et­sit­te? Ei hän ole tääl­lä, mut­ta nou­si ylös; muis­ta­kaat, kuin­ka hän teil­le sa­noi, kuin hän vie­lä Ga­li­le­as­sa oli, sa­no­en: Ih­mi­sen Poi­ka pi­tää an­net­ta­man ylön syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin, ja ris­tiin­nau­lit­ta­man, ja kol­man­te­na päi­vä­nä nou­se­man ylös. Ja he muis­ti­vat hä­nen sa­nan­sa, pa­la­si­vat jäl­leen hau­dal­ta ja il­moit­ti­vat kaik­ki nä­mät yh­del­le­tois­ta­kym­me­nel­le ja kai­kil­le muil­le. Ja ne oli­vat Ma­ria Mag­da­le­na ja Jo­han­na ja Ma­ria, Ja­ko­bin äi­ti, ja mui­ta hei­dän kans­san­sa, jot­ka näi­tä apos­to­leil­le il­moit­ti­vat. Ja hei­dän pu­heen­sa nä­kyi heil­le hou­rauk­sek­si, ei­kä he us­ko­neet hei­tä. Mut­ta Pie­ta­ri nou­si ja juok­si hau­dal­le, ja kuin hän kur­kis­ti si­säl­le, näki hän ai­no­as­ti lii­na­vaat­teet pan­tu­na, ja meni pois ih­me­tel­len it­sel­län­sä sitä, mikä ta­pah­tu­nut oli.