En­si sun­nun­tai on ”syk­syn pää­si­äi­nen” tai ”pik­ku­pää­si­äi­nen”, jol­le osoi­te­tut Raa­ma­tun teks­tit pu­hu­vat kuo­le­man voit­ta­mi­ses­ta, Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn mer­ki­tyk­ses­tä koko luo­ma­kun­nal­le.

Ker­to­muk­sen ta­pah­tu­ma­paik­ka, Nai­nin kau­pun­ki, si­jait­si 14 ki­lo­met­riä kaak­koon Na­sa­re­tis­ta. Mie­len­kiin­tois­ta on, et­tä lä­hel­lä tuo­ta paik­kaa, noin 800 vuot­ta ai­em­min pro­feet­ta Eli­sa oli he­rät­tä­nyt kuol­leis­ta su­ne­mi­lai­sen nai­sen ai­no­an po­jan (2. Kun. 4:32–36).

Ras­kai­ta ta­pah­tu­mia

Jee­sus lä­hes­tyi Nai­nin kau­pun­kia mu­ka­naan ope­tus­lap­sia ja mui­ta­kin ih­mi­siä. Kau­pun­gin por­tin ul­ko­puo­lel­la he koh­ta­si­vat hau­ta­jais­saat­tu­een; les­ki­äi­din ai­noa poi­ka oli kuol­lut, ja hän­tä kan­net­tiin saat­to­vä­en seu­raa­ma­na kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­la ole­val­le hau­taus­maal­le. Kuo­le­man­kul­kue koh­ta­si elä­män Her­ran.

Les­ki­äi­din elä­män­ti­lan­ne oli epä­toi­voi­nen: hän oli me­net­tä­nyt mie­hen­sä ja nyt vie­lä ai­no­an poi­kan­sa. Oman lap­sen me­net­tä­mi­nen on epäi­le­mät­tä vai­keim­pia asi­oi­ta, min­kä ih­mi­nen täs­sä elä­mäs­sä voi jou­tua koh­taa­maan. Li­säk­si lain mu­kaan mie­hen omai­set pe­ri­vät per­heen omai­suu­den, ei­kä les­kel­lä ol­lut enää ke­tään, joka huo­leh­ti­si hä­nes­tä van­huu­den­päi­vi­nään.

Jee­sus he­rät­ti kuol­leis­ta

Luu­kas ku­vaa kos­ket­ta­val­la ta­val­la, mi­ten Jee­sus näh­des­sään les­ki­äi­din sää­li hän­tä ja lau­sui hä­nel­le: ”älä it­ke!” Sit­ten Jee­sus kos­ket­ti paa­re­ja, joil­la kuol­lut ma­ka­si ja sa­noi täl­le: ”Nuo­ru­kai­nen, minä sa­non si­nul­le: nou­se!” Ta­pah­tui ih­me: kuol­lut nou­si ja al­koi pu­hua.

Evan­ke­liu­mit ker­to­vat Jee­suk­sen teh­neen mo­nia ih­mei­tä, mut­ta suu­rim­pia niis­tä oli­vat kuol­lei­den he­rät­tä­mi­set. Jee­sus he­rät­ti kuol­leis­ta myös ys­tä­vän­sä La­sa­ruk­sen sekä sy­na­go­gan esi­mie­hen, Jai­rok­sen tyt­tä­ren (Joh. 11:38–44; Luuk. 8:49–55).

Mik­si Jee­sus teki ih­me­te­on? Teks­tiyh­teys an­taa en­sin­nä­kin ym­mär­tää, et­tä Jee­sus myö­tä­e­li les­ki­äi­din kär­si­myk­ses­sä niin kuin hän myös it­ki La­sa­ruk­sen kuol­tua. Pe­rim­mäi­nen tar­koi­tus ih­me­te­oil­le oli kui­ten­kin osoit­taa, et­tä Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­nen ei ol­lut vain ih­mi­nen, vaan Ju­ma­lan Poi­ka, jol­la oli ju­ma­lal­li­nen val­ta. Evan­ke­lis­ta Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Tämä on kir­joi­tet­tu sik­si, et­tä te us­koi­sit­te Jee­suk­sen ole­van Kris­tus, Ju­ma­lan Poi­ka, ja et­tä teil­lä, kun us­kot­te, oli­si elä­mä hä­nen ni­men­sä täh­den” (Joh. 20:31).

Ju­ma­la on elä­män ja kuo­le­man Her­ra

Me kaik­ki kul­jem­me koh­ti kuo­le­maa. Jos­kus kuo­le­ma niit­tää vil­jaa siel­lä, mis­sä in­hi­mil­li­nen ym­mär­rys ei rii­tä. Mik­si jon­kun elä­mä päät­tyy jo lap­se­na tai nuo­re­na? Mik­si pien­ten las­ten äi­ti tai isä ote­taan pois? Ju­ma­la ei ole kui­ten­kaan se­li­tyk­sen vel­kaa ih­mi­sel­le, vaan mei­dän osam­me on tyy­tyä Ju­ma­lan suun­ni­tel­maan.

Tä­mä­kin Luuk­kaan evan­ke­liu­min ker­to­mus muis­tut­taa sii­tä, ke­nen puo­leen ih­mi­sen tu­lee kään­tyä ja kuka on elä­män ja kuo­le­man Her­ra. Va­pah­ta­ja nä­kee ja kuu­lee jo­kai­sen kris­ti­tyn su­run ja mur­heen ja sa­noo: älä it­ke! Ih­mi­se­lä­mä on it­ses­sään hau­ras, ku­ten psal­mis­sa 90 sa­no­taan: ”Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa.”

Ju­ma­lan sana opet­taa, et­tä ih­mi­sen tu­lee ol­la sen vuok­si joka het­ki val­mii­na er­ka­ne­maan elä­mäs­tä. Ih­mi­nen voi myös kuol­la elä­es­sään – jou­tua syn­tien­sä vuok­si hen­gel­li­ses­ti kuol­leek­si. Mut­ta kun ih­mi­nen us­kon lah­jan kaut­ta saa tur­va­ta Kris­tuk­sen so­vin­to­työ­hön, ajal­li­nen kuo­le­ma on voit­to niin kuin apos­to­li Paa­va­li­kin to­dis­ti: ”Mi­nul­le elä­mä on Kris­tus ja kuo­le­ma on voit­to” (Fil. 1:21).

Jee­sus sa­noi: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le. Us­kot­ko tä­män?” (Joh. 11:25–26.)

Kari Kau­nis­to

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.10.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Las­se Kok­ko

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 7: 11–16

RAA­MAT­TU 1992: Jee­sus läh­ti Nai­nin kau­pun­kiin, ja hä­nen kans­saan kul­ki­vat ope­tus­lap­set ja suu­ri jouk­ko ih­mi­siä. Kun hän jo oli lä­hel­lä kau­pun­gin port­tia, siel­tä kan­net­tiin kuol­lut­ta, les­ki­äi­din ai­no­aa poi­kaa, ja äi­din mu­ka­na oli run­saas­ti kau­pun­gin vä­keä. Nai­sen näh­des­sään Her­ran kävi hän­tä sää­lik­si, ja hän sa­noi: ”älä it­ke.” Hän meni paa­rien vie­reen ja kos­ket­ti nii­tä, ja kan­ta­jat py­säh­tyi­vät. Hän sa­noi: ”Nuo­ru­kai­nen, minä sa­non si­nul­le: nou­se!” Sil­loin kuol­lut nou­si is­tu­maan ja al­koi pu­hua, ja Jee­sus an­toi hä­net ta­kai­sin äi­dil­le.

Kaik­ki jou­tui­vat pe­lon val­taan ja ylis­ti­vät Ju­ma­laa sa­no­en: ”Mei­dän kes­kuu­teem­me on il­maan­tu­nut suu­ri pro­feet­ta. Ju­ma­la on tul­lut kan­san­sa avuk­si.”

BIB­LIA: Ta­pah­tui sen jäl­keen, et­tä hän meni kau­pun­kiin, joka Nain kut­su­taan, ja hä­nen kans­san­sa meni mon­ta hä­nen ope­tus­las­tan­sa ja pal­jo vä­keä. Mut­ta kuin hän kau­pun­gin port­tia lä­hes­tyi, kat­so, kuol­lut kan­net­tiin ulos, joka oli äi­tin­sä ai­noa poi­ka, ja se oli les­ki. Ja pal­jo kau­pun­gin kan­sas­ta kävi hä­nen kans­san­sa. Kuin Her­ra hä­nen näki, ar­mah­ti hän hä­nen pääl­len­sä ja sa­noi hä­nel­le: älä it­ke! Ja meni ja ru­pe­si paa­riin (ja kan­ta­jat sei­sah­ti­vat,) ja hän sa­noi: nuo­ru­kai­nen, minä sa­non si­nul­le: nou­se ylös! Kuol­lut nou­si is­tu­al­le ja ru­pe­si pu­hu­maan. Ja hän an­toi sen äi­dil­len­sä.

Pel­ko tuli kai­kil­le, ja kun­ni­oit­ti­vat Ju­ma­laa, sa­no­en: suu­ri prop­he­ta on nous­sut mei­dän se­kaam­me, ja Ju­ma­la on kan­saan­sa et­si­nyt.