Pit­kä­per­jan­tai­na Gol­ga­tan kes­kim­mäi­sel­tä ris­til­tä kuu­lui voit­to­huu­to: ”Se on täy­tet­ty!”

Oli ta­pah­tu­nut sel­lais­ta, mis­tä Moo­ses ja pro­fee­tat oli­vat jo van­han lii­ton ai­ka­na en­nus­ta­neet. Myös Je­sa­ja oli liit­ty­nyt näi­den en­nus­ta­jien jouk­koon noin 700 vuot­ta en­nen Kris­tuk­sen syn­ty­mää (Jes. 53:2–12).

Häm­men­ty­neet ope­tus­lap­set

Pää­si­äi­sen lä­hes­ty­es­sä Jee­sus oli tien­nyt, et­tä hä­nen elä­män­sä oli päät­ty­mäs­sä. Hän oli val­mis­ta­nut lä­him­piä seu­raa­ji­aan sii­hen, et­tä hän jou­tui­si kär­si­mään pal­jon. Kan­san van­him­mat, yli­pa­pit ja lai­no­pet­ta­jat hyl­käi­si­vät ja sur­mai­si­vat hä­net. Ope­tus­lap­set sai­vat tie­tää, et­tä hän nou­si­si kol­man­te­na päi­vä­nä kuol­leis­ta (Mark. 8:31). Tätä asi­aa hei­dän oli kui­ten­kin vai­kea ym­mär­tää.

Yö, jol­loin Jee­sus pi­dä­tet­tiin, oli ol­lut le­vo­ton. Ope­tus­lap­set oli­vat ha­jaan­tu­neet häm­men­ty­nei­nä. Pii­naa­vat tun­nit oli­vat jät­tä­neet jäl­ken­sä hei­dän se­los­tuk­siin­sa Jee­suk­sen oi­keu­den­käyn­nis­tä. Evan­ke­lis­tat ker­to­vat kui­ten­kin yh­tä­pi­tä­väs­ti, et­tä rat­kai­se­va oi­keu­den­käyn­ti, jos­sa Jee­sus tuo­mit­tiin ris­tiin­nau­lit­ta­vak­si, jär­jes­tet­tiin per­jan­tai­na aa­mul­la Roo­man maa­her­ran Pon­tius Pi­la­tuk­sen joh­dol­la.

Pi­la­tus pe­see kä­ten­sä

Oi­keu­den­käyn­ti oli ly­hyt ja ka­run yk­sin­ker­tai­nen. Tuo­na ai­ka­na Pi­la­tus hyl­kä­si juu­ta­lais­ten vi­ra­no­mais­ten Jee­sus­ta vas­taan esit­tä­mät syy­tök­set. Kos­ka Pi­la­tus ha­lu­si pääs­tä eroon Jee­suk­sen kal­tai­ses­ta rau­han häi­rit­si­jäs­tä, hän teki kan­sal­le tar­jouk­sen. He sai­si­vat vai­kut­taa sii­hen, kum­pi va­pau­tet­tai­siin, Jee­sus vai ka­pi­noit­si­ja Ba­rab­bas.

Pi­la­tus va­paut­ti Ba­rab­baan. Hän toi­mi kan­san­jou­kon tah­don mu­kai­ses­ti, vaik­ka hän tie­si, et­tei Jee­sus ol­lut teh­nyt mi­tään kuo­le­man­ran­gais­tuk­sen ar­vois­ta. Pi­la­tuk­sel­le ih­mis­kun­nia ja maa­il­man ys­tä­vyys mer­kit­si­vät enem­män kuin oi­keu­den­tun­to ja to­tuu­den­mu­kai­nen kuu­li­ai­suus. Sen vuok­si Pi­la­tuk­sen toi­min­ta joh­ti sy­dä­men paa­tu­mi­seen.

Kah­den­lai­sia syn­ti­siä

Tuo­mio lai­tet­tiin heti täy­tän­töön ja Jee­sus ris­tiin­nau­lit­tiin Gol­ga­ta-ni­mi­sel­le pai­kal­le. Hä­nen kä­ten­sä nau­lat­tiin ran­teis­ta ras­kaa­seen poik­ki­puu­hun. Poik­ki­puu nos­tet­tiin pys­ty­puun hui­pul­le, ja ja­lat nau­lat­tiin pys­ty­puu­hun. Sa­man koh­ta­lon koki kak­si ri­kol­lis­ta, jot­ka si­joi­tet­tiin Jee­suk­sen mo­lem­mil­le puo­lil­le.

Nä­ky­mä ris­tin ym­pä­ril­lä oli se­ka­sor­toi­nen. Pai­kal­la oli te­loi­tus­teh­tä­vään ko­men­net­tu­ja so­ti­lai­ta, ute­li­ai­ta kat­so­jia ja ohi­kul­ki­joi­ta. Ti­lan­tees­ta naut­ti­vat eri­tyi­ses­ti Jee­suk­sen vi­ha­mie­het, joi­ta oli­vat hen­gel­li­sen yli­mys­tön jä­se­net. Per­heen­jä­sen­ten ja ys­tä­vien su­run­huu­dot kai­kui­vat ylei­sen pu­heen­so­ri­nan yli.

Ris­til­lä ol­leet ros­vot oli­vat yh­ty­neet Jee­suk­sen pilk­kaa­mi­seen. Ta­pah­tu­mien ede­tes­sä ti­lan­ne muut­tui, ja heis­tä toi­sel­la tun­to avau­tui. Hän ryh­tyi nuh­te­le­maan tois­ta pilk­kaa­mi­ses­ta.

Mies tun­nus­ti myös oman syyl­li­syy­ten­sä ja ran­gais­tuk­sen­sa oi­keel­li­suu­den. Hän ru­koi­li Jee­suk­sel­ta ar­moa ja pyy­si tätä muis­ta­maan hän­tä, kun Jee­sus tu­lee val­ta­kun­taan­sa. Jee­sus vah­vis­ti mie­hel­le, et­tä tämä oli­si jo sa­ma­na päi­vä­nä hä­nen kans­saan pa­ra­tii­sis­sa (Luuk. 23:42–43).

Ylim­mäi­nen pap­pi ja syn­tien so­vit­ta­ja

Kes­ki­päi­vän ai­kaan tai­vas se­lit­tä­mät­tö­mäl­lä ta­val­la pi­me­ni ja pi­meyt­tä kes­ti il­ta­päi­vään kel­lo kol­meen saak­ka. Jee­suk­sen kuol­les­sa temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pey­tyi ja maa jä­ri­si. Mo­net kuol­leet py­hät nou­si­vat kuol­leis­ta ja il­mes­tyi­vät kau­pun­gis­sa.

Ta­pah­tu­mat oli­vat to­dis­tei­ta sii­tä, et­tä Jee­suk­sen kuo­le­ma oli osa suur­ta siir­ty­mää; yk­si ai­ka­kau­si oli päät­ty­mäs­sä ja toi­nen al­ka­mas­sa.

Van­han lii­ton ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa vain ylim­mäi­sel­lä pa­pil­la oli oi­keus men­nä ker­ran vuo­des­sa Je­ru­sa­le­min temp­pe­lin kaik­kein py­him­pään. Hä­nen oli siel­lä uh­rat­ta­va sekä omien et­tä kan­san syn­tien edes­tä. Sen si­jaan Jee­sus uh­ra­si uu­den lii­ton ylim­mäi­se­nä pap­pi­na it­sen­sä kan­san syn­tien vuok­si.

Jee­sus oli si­jai­suh­ri. Hän kär­si vi­at­to­ma­na ja syn­nit­tö­mä­nä syn­nis­tä lais­sa mää­rä­tyn ran­gais­tuk­sen, joka oli kuo­le­ma. Hän vuo­dat­ti ve­ren­sä kes­kim­mäi­sel­lä ris­til­lä koko maa­il­man syn­tien so­vi­tuk­sek­si. Uu­den lii­ton en­sim­mäi­se­nä pap­pi­na Jee­sus val­mis­ti tien jo­kai­sel­le, joka ha­lu­aa omis­taa us­kon lah­jan ja saa­da syn­tin­sä an­teek­si.

Han­nu Hei­nä­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.3.2018

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

Pit­kä­per­jan­tai: Psal­mi: Ps. 22:7–20, 1. lu­ku­kap­pa­le: Jes. 53 (1. vuo­si­ker­ta), 2. lu­ku­kap­pa­le: Hepr. 5:7–10 (1. vuo­si­ker­ta) tai Hepr. 10:12–20, Evan­ke­liu­mi: Matt. 27:33–54