Syn­ti on kuin spi­taa­li – jos se saa val­lan ih­mi­ses­tä, se tur­me­lee elä­män.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti (Luuk. 17:11–19) ker­too Jee­suk­sen ja kym­me­nen spi­taa­li­sen koh­taa­mi­ses­ta. Spi­taa­li oli va­ka­va sai­raus. Tau­ti edis­tyi hi­taas­ti, mut­ta teki kau­he­aa hä­vi­tys­työ­tä ke­hos­sa. Pit­kin ke­hoa esiin­ty­vät kuh­mu­mai­set, mär­kää va­lu­vat pe­säk­keet tur­me­li­vat ihon, ais­ti­met ja her­mo­ja. Tau­ti mä­dän­nyt­ti ir­ti jopa ko­ko­nai­sia jä­se­niä. Spi­taa­li­sil­la ei ol­lut mi­tään toi­voa elä­mäs­tä. Sai­ras­tu­neet jou­tui­vat elä­mään eris­tyk­sis­sä. Kaik­ki nor­maa­li elä­mä ja kans­sa­käy­mi­nen oli kiel­let­ty.

Moo­sek­sen lain mu­kai­ses­ti sai­ras­tu­nei­den tuli men­nä pa­pin tar­kas­tet­ta­vak­si. Kun spi­taa­li oli le­vin­nyt sai­raan koko ke­hoon, pap­pi ju­lis­ti hä­net puh­taak­si. Teks­tin sai­ras­tu­neet pyy­si­vät Jee­sus­ta ar­mah­ta­maan ja aut­ta­maan hei­tä sai­rau­des­saan. Jee­sus käs­ki hei­dän men­nä pa­pin luok­se niin kuin lais­sa oli mää­rät­ty. Men­nes­sään he kui­ten­kin puh­dis­tui­vat ja pa­ran­tui­vat. Yk­si heis­tä, joka oli sa­ma­ri­a­lai­nen, pa­la­si kiit­tä­mään aut­ta­jaan­sa, Jee­sus­ta.

Spi­taa­li on kuin syn­ti

Raa­ma­tus­sa spi­taa­li on ver­rat­ta­vis­sa syn­tiin. Kun syn­ti saa val­lan ih­mi­ses­sä sie­lun­vi­hol­li­sen vai­kut­ta­ma­na, seu­rauk­set ovat koko elä­mää tur­me­le­via. Jär­ki so­kais­tuu ja ih­mi­sen tah­to suun­tau­tuu pa­haan. Vä­lit lä­him­mäi­siin voi­vat rik­kou­tua.

Syn­ti syn­nyt­tää vi­haa, ka­teut­ta, rii­taa ja vä­ki­val­taa. Ih­mi­nen on ris­ti­rii­das­sa koko Ju­ma­lan luo­man maa­il­man kans­sa. Sitä voi ver­ra­ta spi­taa­li­sai­raan eris­tyk­seen. Syn­nis­sä on ai­na epä­us­koa, ja se joh­taa ih­mi­sen yh­tey­den kat­ke­a­mi­seen Ju­ma­las­ta. Sy­dän luo­puu Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­las­ta eroon jou­tu­nut ih­mi­nen ei voi aut­taa it­se­ään luo­pu­maan pa­has­ta elä­mäs­tä. Syn­ti tur­me­lee niin, et­tei ih­mi­nen ky­ke­ne lä­hes­ty­mään Ju­ma­laa (Room. 3:10–12). Il­man us­kon myö­tä tul­lut­ta yh­teyt­tä Ju­ma­laan ei ole tai­vas­toi­voa.

Kris­tus ar­mah­taa

Ju­ma­la lä­het­ti oman Poi­kan­sa pe­las­ta­maan jo­kai­sen syn­nin ja kuo­le­man val­las­ta. ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16). Jee­suk­sen kuo­le­mas­sa, ylös­nou­se­mi­ses­sa ja tai­vaa­seen as­tu­mi­ses­sa on tar­jol­la Ju­ma­lan mit­taa­ma­ton rak­kaus ja ar­mo syn­tis­tä koh­taan. Sil­loin kun ih­mi­nen on niin syn­ti­nen, et­tei hän löy­dä it­ses­tään mi­tään hy­vää, hä­nel­le kel­paa täy­del­li­nen ar­mah­dus ja an­teek­si­an­ta­mus.

Syn­te­jään ka­tu­va ih­mi­nen saa kai­ken an­teek­si evan­ke­liu­mis­sa, joka ju­lis­te­taan Py­hän Hen­gen voi­mas­ta Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa. Hän saa koh­da­ta ar­mah­ta­jan­sa ja aut­ta­jan­sa, joka on Jee­sus Kris­tus Hen­ken­sä kaut­ta. Us­ko­maan pääs­seel­le voi jos­kus käy­dä niin kuin yh­dek­säl­le spi­taa­li­sel­le. He pa­ran­tui­vat, mut­ta ei­vät tun­te­neet yh­tään kii­tol­li­suut­ta aut­ta­jaan­sa koh­taan. He ei­vät tul­leet Va­pah­ta­jan yh­tey­teen. Pa­ho­lai­nen eli Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja tem­paa kyl­ve­tyn Ju­ma­lan sa­nan ja us­kon lah­jan pois sy­dä­mes­tä.

Rak­kaus Va­pah­ta­jaan

Ju­ma­lan ar­mos­ta syn­tin­sä an­teek­si saa­nut tun­tee suur­ta kii­tol­li­suut­ta ja iloa pe­las­tu­mi­ses­taan, ku­ten pa­ran­tu­nut sa­ma­ri­a­lai­nen. Hä­nel­le Jee­sus sa­noi: ”Us­ko­si on pe­las­ta­nut si­nut.” Elä­mäs­sä on jäl­leen tu­le­vai­suus ja toi­vo. En­nen kaik­kea sy­dä­mes­sä on toi­vo ikui­ses­ta elä­mäs­tä tai­vaas­sa. Sii­tä syn­tyy halu elää Ju­ma­lan yh­tey­des­sä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä maan pääl­lä.

Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta maan pääl­lä on ar­mah­de­tun syn­ti­sen tur­va­paik­ka. Jee­sus asuu Hen­ken­sä kaut­ta us­ko­vais­ten sy­dä­mis­sä ja yh­tey­des­sä. Kris­tuk­sen yh­tey­des­sä, hä­nen val­ta­kun­nas­saan, ih­mi­nen tun­tee kuin Asaf psal­mis­saan: ”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä. – – Mi­nun on­ne­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa, minä tur­vaan Her­raan, Ju­ma­laa­ni, ja ker­ron kai­kis­ta hä­nen te­ois­taan.” (Ps. 73:25 ja 28.)

Teks­ti: Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 18.9.2019.

Ku­vi­tus­ku­va: Jar­mo Määt­tä

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 17: 11–19

Raa­mat­tu 1992: Mat­kal­laan koh­ti Je­ru­sa­le­mia Jee­sus kul­ki Sa­ma­ri­an ja Ga­li­le­an ra­ja­seu­dul­la. Kun hän oli tu­los­sa erää­seen ky­lään, hän­tä vas­taan tuli kym­me­nen spi­taa­lis­ta mies­tä. Nämä py­säh­tyi­vät mat­kan pää­hän ja huu­si­vat: ”Jee­sus, opet­ta­ja, ar­mah­da mei­tä!” Näh­des­sään mie­het Jee­sus sa­noi heil­le: ”Men­kää näyt­tä­mään it­sen­ne pa­peil­le.” Men­nes­sään he puh­dis­tui­vat. Huo­mat­tu­aan pa­ran­tu­neen­sa yk­si heis­tä kään­tyi ta­kai­sin. Hän ylis­ti Ju­ma­laa suu­reen ää­neen, lan­ke­si maa­han Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen ja kiit­ti hän­tä. Tämä mies oli sa­ma­ri­a­lai­nen. Jee­sus ky­syi: ”Ei­vät­kö kaik­ki kym­me­nen puh­dis­tu­neet? Mis­sä ne yh­dek­sän muu­ta ovat? Tämä muu­ka­lai­nen­ko on heis­tä ai­noa, joka pa­la­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa?” Ja hän sa­noi mie­hel­le: ”Nou­se ja mene. Us­ko­si on pe­las­ta­nut si­nut.”

BIB­LIA: Ja ta­pah­tui, kuin hän meni Je­ru­sa­le­mia päin, et­tä hän mat­kus­ti kes­kel­tä Sa­ma­ri­an ja Ga­li­le­an. Kuin hän tuli yh­teen ky­lään, koh­ta­si­vat hän­tä kym­me­nen spi­ta­lis­ta mies­tä, jot­ka taam­pa­na sei­soi­vat, ja ko­rot­ti­vat ää­nen­sä, sa­no­en: Je­sus, ra­kas Mes­ta­ri, ar­mah­da mei­dän pääl­lem­me! Kuin hän ne näki, sa­noi hän heil­le: men­käät ja osoit­ta­kaat tei­tän­ne pa­peil­le. Ja ta­pah­tui, et­tä he men­nes­sän­sä tu­li­vat puh­taik­si. Niin yk­si heis­tä, kuin hän näki, et­tä hän pa­ran­tu­nut oli, pa­la­si jäl­leen ja kun­ni­oit­ti Ju­ma­laa suu­rel­la ää­nel­lä, ja lan­ke­si kas­voil­len­sa hä­nen jal­kain­sa juu­reen ja kiit­ti hän­tä. Ja se oli Sa­ma­ri­a­lai­nen. Mut­ta Je­sus vas­ta­ten sa­noi: ei­kö kym­me­nen puh­dis­tet­tu? kus­sa yh­dek­sän ovat? Ei ole mui­ta löy­det­ty, jot­ka pa­la­si­vat Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­maan, kuin tämä muu­ka­lai­nen. Hän sa­noi hä­nel­le: nou­se ja mene! si­nun us­kos on si­nun va­pah­ta­nut.