Jee­sus va­roit­taa pu­hei­den ja te­ko­jen ris­ti­rii­tai­suu­des­ta vii­ni­tar­ha­ver­tauk­sel­laan.

”Hy­vin me­nee, jos it­sen­sä kans­sa pär­jää”, to­te­si eräs van­ha ih­mi­nen. Hä­nen ole­muk­ses­taan näki, et­tä elä­mä oli opet­ta­nut nöy­ryyt­tä. Hän muis­te­li elä­män vai­kei­ta vai­hei­ta ja koki, et­tä us­ko aut­toi hän­tä vai­keuk­sis­sa eteen­päin. It­se­tun­te­mus voi aut­taa mei­tä ta­sa­pai­noon ajal­lis­ten asi­oit­ten kans­sa, mut­ta ikuis­ten asi­oit­ten ää­rel­lä tar­vi­taan Ju­ma­lan sa­naa ja us­koa.

Jee­sus käyt­ti mo­nis­sa ope­tuk­sis­saan ha­vain­nol­li­se­na esi­merk­ki­nä vii­ni­puu­ta ja vii­ni­tar­haa (Joh. 15:1). Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min teks­tis­sä kah­ta poi­kaa pyy­det­tiin töi­hin vii­ni­tar­haan. Isän­tä oli­si ha­lun­nut mo­lem­mat po­jat työ­hön, mut­ta vain toi­nen läh­ti. Töi­tä oli­si riit­tä­nyt mo­lem­mil­le, sil­lä sato meni no­pe­as­ti pi­lal­le ja pi­laan­tu­neel­la sa­dol­la ei teh­nyt enää mi­tään. Toi­sen po­jan on­gel­ma­na oli työ­ha­lu­jen puu­te.

Vii­ni­tar­han työt

Jee­sus ky­syi: ”Kum­pi näis­tä kah­des­ta teki, mitä hä­nen isän­sä tah­toi?” Ope­tuk­sen ydin ei ol­lut vii­ni­tar­has­sa teh­tä­väs­sä työs­sä, vaik­ka se on tär­ke­ää Ju­ma­lan työ­to­ve­ruut­ta, vaan kut­sun vas­taa­not­ta­mi­ses­sa.

Poi­ka, joka läh­ti vii­ni­tar­haan, oli aluk­si kiel­täy­ty­nyt me­ne­mäs­tä töi­hin. Hän oli kui­ten­kin nou­dat­ta­nut kut­sua, vaik­ka isän­tä jäi sii­hen luu­loon, et­tei hän ha­lu­ai­si läh­teä. Toi­nen poi­ka oli au­liis­ti lu­van­nut hoi­taa työn, mut­ta tuli toi­siin aja­tuk­siin.

Jee­sus ei kier­rel­lyt se­lit­tä­es­sään ope­tuk­sen si­säl­töä, vaan sa­noi fa­ri­seuk­sil­le: ”Por­tot ja pub­li­kaa­nit me­ne­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­taan en­nem­min kuin te.”

Fa­ri­seuk­set nou­dat­ti­vat tar­kas­ti Moo­sek­sen la­kia. Se oli heil­le pe­las­tuk­sen asia. Kui­ten­kin heil­tä puut­tui elä­män tär­kein asia ja sen myö­tä kaik­ki. (Matt. 23:1–3.) Fa­ri­seus oli kuin isän­tän­sä poi­ka, joka lu­pa­si men­nä vii­ni­tar­haan töi­hin, mut­ta jät­ti me­ne­mät­tä – teot ja pu­heet oli­vat ris­ti­rii­das­sa. Jul­ki­syn­tis­ten oli hel­pom­pi pääs­tä si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kuin oman hurs­kau­ten­sa va­raan ra­ken­ta­van fa­ri­seuk­sen.

Vii­ni­tar­han isän­tä ei pa­kot­ta­nut poi­ki­an­sa töi­hin. Kes­kus­te­lu käy­tiin sel­väs­ti vii­ni­tar­han ul­ko­puo­lel­la ei­kä isän­tä ol­lut it­se työ­tä seu­raa­mas­sa. Hän luot­ti, et­tä työt tu­le­vat teh­dyk­si. Ker­to­muk­ses­sa ei ker­ro­ta, mitä työ­päi­vän jäl­keen ta­pah­tui, mut­ta ta­lon isän­nän tie­toon tuli var­mas­ti sa­don­kor­juun on­nis­tu­mi­nen.

Ju­ma­lan ai­ka on ai­na oi­kea

Us­kon asi­ois­sa on mo­nes­ti epäi­lyk­siä. Elä­män vai­keu­det ja us­kon ky­sy­myk­set voi­vat kas­vaa niin suu­rik­si, et­tä epäi­lem­me Ju­ma­lan sa­nan luo­tet­ta­vuut­ta. On­ko us­ko näin yk­sin­ker­tais­ta? Olen­ko oi­kein us­ko­mas­sa? Mi­ten Ju­ma­lan val­ta­kun­ta nä­kyy tääl­lä maan pääl­lä?

Sen ver­ran tar­vit­sem­me it­se­tut­kis­te­lua, et­tä löy­däm­me it­sem­me ar­moa tar­vit­se­vak­si. Ju­ma­la an­taa lah­ja­na kai­ken, mitä pe­las­tuk­seen tar­vit­sem­me.

Vii­ni­tar­has­sa odo­tet­tiin kyp­sän sa­don tu­loa. Vii­ni­köyn­nök­siä ei kan­na­ta poi­mia syö­tä­väk­si lii­an ai­kai­sin tai lii­an myö­hään. Ju­ma­la toi­mii ai­na oi­ke­aan ai­kaan.

Ju­ma­lan ar­mon ih­meet nä­ky­vät myös sii­nä, mi­ten ilo­sa­no­man tuo­jat löy­tä­vät sie­lun­hä­däs­sä ole­van luo. Apos­to­lien te­ois­sa pu­hu­taan Fi­lip­pok­ses­ta, joka koh­ta­si Eti­o­pi­an ho­vi­her­ran tä­män pa­la­tes­sa ko­tiin py­hiin­va­el­lus­mat­kal­ta Je­ru­sa­le­mis­ta. Mat­kan ai­ka­na ei ol­lut löy­ty­nyt sie­lun­rau­haa. Hän luki Raa­mat­tua, mut­ta ei ym­mär­tä­nyt lu­ke­maan­sa.

Fi­lip­pos se­lit­ti Raa­ma­tun kär­si­vän pal­ve­li­jan tar­koit­ta­van Jee­sus­ta ja ju­lis­ti evan­ke­liu­mia ho­vi­her­ral­le. Mat­ka jat­kui, ja vau­nut vei­vät ho­vi­her­ran ko­ti­maa­han. Mat­kal­la Eti­o­pi­aan oli ta­pah­tu­nut us­ko­mi­sen ih­me. Syn­nit oli­vat an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä ja ho­vi­her­ra iloit­si ar­mos­ta.

Us­kon kaut­ta voi pääs­tä ikui­seen elä­mään. Us­koa saar­na­taan us­kos­ta us­koon. (Room. 1:17) Ju­ma­lan lap­set omis­ta­vat us­kon, joka on säi­ly­nyt sa­man si­säl­töi­se­nä läpi vuo­si­sa­to­jen. Evan­ke­liu­min avul­la us­ko säi­lyy sa­man­lai­se­na. Jo­kai­nen tar­vit­see us­kon tiel­lä evan­ke­liu­min apua ja loh­du­tus­ta.

(Hepr. 4:16) Tur­vau­tu­kaa evan­ke­liu­miin!

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 23.8.2017

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

Bib­lia

Mut­ta kuin­ka te luu­let­te? Yh­del­lä mie­hel­lä oli kak­si poi­kaa, ja hän meni en­sim­mäi­sen tykö, ja sa­noi: poi­ka­ni, mene tä­nä­pä­nä te­ke­mään työ­tä mi­nun vii­na­mä­kee­ni. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: en tah­do. Mut­ta sit­te ka­tui hän, ja meni. Niin hän meni toi­sen tykö, ja sa­noi myös niin. Mut­ta hän vas­ta­ten sa­noi: kyl­lä minä me­nen, her­ra, ja ei men­nyt­kään. Kum­pi näis­tä kah­des­ta teki isän­sä tah­don?

He sa­noi­vat hä­nel­le: en­si­mäi­nen.

Sa­noi Je­sus heil­le:

to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: Pub­li­ka­nit ja por­tot käy­vät tei­dän edel­län­ne Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Sil­lä Jo­han­nes tuli tei­dän ty­kön­ne van­hurs­kau­den ties­sä, ja et­te hän­tä us­ko­neet: mut­ta Pub­li­ka­nit ja por­tot us­koi­vat hä­nen. Mut­ta te, jot­ka sen näit­te, et­te sit­ten­kään pa­ran­nus­ta teh­neet, et­tä te hän­tä oli­sit­te us­ko­neet.

Raa­mat­tu 1992

”Mitä te täs­tä sa­not­te? Erääl­lä mie­hel­lä oli kak­si poi­kaa. Hän meni toi­sen luo ja sa­noi: ’Poi­ka­ni, mene tä­nään vii­ni­tar­haan työ­hön.’ ’En minä ha­lua’, poi­ka vas­ta­si. Sit­ten hän kui­ten­kin tuli toi­siin aja­tuk­siin ja meni. ”Isä meni toi­sen po­jan luo ja sa­noi täl­le sa­man. Poi­ka vas­ta­si: ’Me­nen kyl­lä, isä’, mut­ta ei men­nyt­kään. Kum­pi näis­tä kah­des­ta teki, mitä hä­nen isän­sä tah­toi?”

”Edel­li­nen”, he vas­ta­si­vat.

Jee­sus sa­noi:

”To­ti­ses­ti: por­tot ja pub­li­kaa­nit me­ne­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­taan en­nem­min kuin te. Jo­han­nes ava­si teil­le van­hurs­kau­den tien, mut­ta te et­te us­ko­neet hän­tä. Por­tot ja pub­li­kaa­nit sen si­jaan us­koi­vat, ja vaik­ka te sen näit­te, te et­te jäl­keen­päin­kään tul­leet ka­tu­muk­seen et­te­kä us­ko­neet hän­tä.”