Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Ka­to­a­mat­to­mien aar­tei­den lo­pul­li­nen ar­vo pal­jas­tuu ja us­kol­le mak­se­taan palk­ka, kun Jee­sus saa­puu kirk­kau­des­sa en­ke­lien­sä kans­sa.

Fi­lip­puk­sen Ke­sa­re­as­sa Jee­sus pu­hui ope­tus­lap­sil­leen seu­raa­mi­ses­taan: ”Jos joku tah­too kul­kea jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua” (Matt. 16:24). Jee­suk­sen sa­nat voi­ta­neen ki­teyt­tää tut­tuun sa­non­taan, et­tä Jee­sus­ta tu­lee seu­ra­ta ”opis­sa, elä­mäs­sä ja kär­si­mi­ses­sä.”

It­sen­sä kiel­tä­mi­nen – mitä se on?

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen vai­ku­tuk­set ovat niin suu­ret, et­tä jo­kai­ses­sa ih­mi­ses­sä on tai­pu­mus pa­haan ja voi­mat­to­muus hy­vään. Paa­va­li us­ko­vai­se­na mie­he­nä va­lit­ti, ”Et­tei mi­nus­sa, ni­mit­täin mi­nun tur­mel­tu­nees­sa luon­nos­sa­ni, ole mi­tään hy­vää. Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen.” Paa­va­li ky­syi: ”Kuka pe­las­taa mi­nut täs­tä kuo­le­man ruu­miis­ta?” (Room. 7:18.) Hän vas­ta­si it­se ky­sy­myk­seen: ”Kii­tos Ju­ma­lal­le Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, mei­dän Her­ram­me, kaut­ta!” (Room. 7:24–25.)

Us­ko­vai­ses­sa­kin ih­mi­ses­sä tais­te­lee kak­si voi­maa. Py­hän Hen­gen voi­ma oh­jaa elä­mään Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan. Toi­nen voi­ma ve­täi­si elä­mään sie­lun­vi­hol­li­sen ja ym­pä­röi­vän maa­il­man hou­ku­tus­ten mu­kaan.

Apos­to­li Jo­han­nes va­roit­taa: ”Äl­kää ra­kas­ta­ko maa­il­maa, äl­kää­kä sitä, mikä maa­il­mas­sa on. – – Sil­lä mitä kaik­kea maa­il­mas­sa on­kin, ruu­miin ha­lut, sil­mien pyy­teet ja mah­tai­le­va elä­mä, se kaik­ki on maa­il­mas­ta, ei Isäs­tä.” (1. Joh. 2:15–16.)

Jee­suk­sen ke­ho­tus it­sen­sä kiel­tä­mi­seen mer­kit­see oman tah­don alis­ta­mis­ta us­kon kuu­li­ai­suu­den al­le. Se on kuu­li­ai­suut­ta Ju­ma­lan sa­nal­le ja Py­häl­le Hen­gel­le, joka pu­huu omas­sa­tun­nos­sa ja seu­ra­kun­nas­sa. Se on myös ha­lua kuo­let­taa syn­nin vai­ku­tuk­sia Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mil­la Py­häs­sä Hen­ges­sä ja py­syä Jee­suk­sen jäl­jes­sä kul­ki­ja­na.

Kris­tuk­sen ris­tin kan­ta­ja­na

Jee­sus sai maa­il­mas­sa osak­seen ris­tin ja nau­lat. Hä­nen ope­tuk­sen­sa syn­nyt­ti mo­nis­sa ih­mi­sis­sä tor­jun­nan ja jopa tais­te­lun hän­tä vas­taan. Hä­nen ope­tuk­sen­sa ja toi­min­tan­sa poik­ke­si ai­ka­lais­ten­sa kir­ja­nop­pi­nei­den ja fa­ri­seus­ten ope­tuk­ses­ta. He ha­lu­si­vat vai­en­taa Jee­suk­sen ää­nen. He ei­vät kes­tä­neet kuul­la Jee­suk­sen pu­het­ta, kos­ka se pal­jas­ti hei­dän us­kon­sa pe­rus­tuk­sen kes­tä­mät­tö­mäk­si. Näin Jee­suk­sen tie vei ris­til­le.

Sa­maa koh­te­lua Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan saa­vat myös hä­nen jäl­jes­sään kul­ki­jat. Tä­hän muu­ka­lai­suu­teen Jee­sus viit­taa sa­no­mal­la: ”joka tah­too pe­las­taa elä­män­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä (Matt. 16:25).”

To­del­li­nen elä­mä löy­tyy us­kon avaa­ma­na. Sii­hen si­säl­tyy myös Kris­tuk­sen tun­nus­ta­mi­nen sa­noil­la ja elä­mäl­lä. Us­ko tuo mu­ka­naan ris­tin ja us­kon tun­nus­ta­jan pääl­le lan­ke­aa usein maa­il­man tor­jun­ta.

Ar­mo­palk­ka odot­taa

Evan­ke­lis­ta Mar­kus kir­joit­taa: ”Mitä hyö­dyt­tää ih­mis­tä, jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta me­net­tää sie­lun­sa?” (Mark. 8:36.)

Kun elä­män mat­ka ker­ran päät­tyy, alas­to­ma­na maa­il­maan syn­ty­nyt ih­mi­nen läh­tee ajas­ta yh­tä alas­to­ma­na. Hän ei saa mi­tään mu­kaan­sa. Kaik­ki jää tän­ne, niin raha, ta­va­ra, kun­nia kuin mai­ne­kin.

Ka­to­a­mat­to­mien aar­tei­den lo­pul­li­nen ar­vo pal­jas­tuu ja us­kol­le mak­se­taan palk­ka, kun Jee­sus saa­puu kirk­kau­des­sa en­ke­lien­sä kans­sa. Se palk­ka on ar­mo­palk­ka, kun­ni­an tai­vas ja osal­li­suus Ka­rit­san hää­juh­laan. Kan­nat­taa us­koa ja elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ar­mon kan­ta­ma­na.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 16:24–27

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua. Sil­lä se, joka tah­too pe­las­taa elä­män­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä. Mitä hyö­dyt­tää ih­mis­tä, jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta me­net­tää sie­lun­sa? Mil­lä ih­mi­nen voi os­taa sie­lun­sa ta­kai­sin? Ih­mi­sen Poi­ka on tu­le­va Isän­sä kirk­kau­des­sa en­ke­lien­sä kans­sa, ja sil­loin hän mak­saa jo­kai­sel­le tä­män te­ko­jen mu­kaan.”

Bib­lia: Sil­loin Je­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­len­sa: jos joku tah­too mi­nun pe­räs­sä­ni tul­la, hän kiel­tä­kään it­sen­sä, ja ot­ta­kaan ris­tin­sä, ja seu­rat­kaan mi­nua; sil­lä joka tah­too hen­ken­sä va­pah­taa, hän hu­kut­taa sen; mut­ta joka hen­ken­sä hu­kut­taa mi­nun täh­te­ni, hän löy­tää sen. Sil­lä mitä se aut­taa ih­mis­tä, jos hän kai­ken maa­il­man voit­tais, ja sie­lul­len­sa sais va­hin­gon? Taik­ka mitä an­taa ih­mi­nen sie­lun­sa lu­nas­tuk­sek­si? Sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka on tu­le­va Isän­sä kun­ni­as­sa en­ke­lit­ten­sä kans­sa, ja sil­loin hän mak­saa kul­le­kin töit­ten­sä jäl­keen.