Al­bert Ha­lo­nen

Ih­mi­sen oma tah­to vie pe­ri­syn­nin seu­rauk­se­na har­haan, mut­ta Ju­ma­la ei väsy kut­su­mas­ta ih­mis­tä luok­seen.

He­ro­des An­ti­pas, jul­man ja val­lan­hi­moi­sen hal­lit­si­jan He­ro­des Suu­ren poi­ka, oli nous­sut hal­lit­se­maan Ga­li­le­an ja Pe­re­an nel­jän­nes­ruh­ti­naa­na. Pa­ran­nus­ta saar­naa­van Jo­han­nes Kas­ta­jan sa­nat sat­tui­vat hä­neen.

He­ro­des An­ti­pas ei kui­ten­kaan nöyr­ty­nyt kuu­le­maan, vaan mes­taut­ti Jo­han­nes Kas­ta­jan. Kun He­ro­des kuu­li Jee­suk­sen pu­heis­ta, te­ois­ta ja hä­nen ym­pä­ril­leen syn­ty­nees­tä lii­keh­din­näs­tä, hän pel­kä­si Jo­han­nes Kas­ta­jan nous­seen kuol­leis­ta.

Tä­män pe­lon kai­ku­ja on kuul­ta­vis­sa kär­si­myk­sen sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa, jos­sa apos­to­li Luu­kas vie lu­ki­jan­sa mu­kaan Jee­suk­sen vii­mei­sel­le mat­kal­le Je­ru­sa­le­miin. Mat­kal­laan Jee­sus oli saa­pu­nut He­ro­des An­ti­pak­sen hal­lin­to­a­lu­eel­le.

Ki­vi­sy­dä­mi­nen ket­tu

Ju­ma­lan sa­naan va­ka­vas­ti suh­tau­tu­vat fa­ri­seuk­set ei­vät ta­val­li­ses­ti ol­leet ku­nin­gas He­ro­dek­sen kan­nat­ta­jia, mut­ta yh­tei­nen vi­hol­li­nen yh­dis­ti.

He­ro­des näki pel­ko­jen­sa kaut­ta Jee­suk­ses­sa kil­pai­li­jan, joka uh­ka­si hä­nen ase­maan­sa. Pu­heet mes­si­aas­ta, juu­ta­lais­ten ku­nin­kaas­ta, oli­vat kan­tau­tu­neet pa­lat­siin. Sekä fa­ri­seuk­set et­tä He­ro­des ha­lu­si­vat pääs­tä Jee­suk­ses­ta eroon. Hel­poin­ta se oli­si Je­ru­sa­le­mis­sa.

Jee­sus ni­mit­tää He­ro­des­ta suo­ra­su­kai­ses­ti ke­tuk­si. Sa­mal­la hän osoit­taa fa­ri­seus­ten ole­van He­ro­dek­sen asi­al­la. Raa­ma­tun ku­vas­tos­sa ket­tu on lei­jo­nan vas­ta­koh­ta: ka­va­la pik­ku­pe­to, mi­tät­tö­män ja kie­ron ih­mi­sen ver­taus­ku­va.

Myö­hem­min Jee­suk­sen kär­si­mys­ta­pah­tu­mien ede­tes­sä il­me­nee, mi­ten He­ro­des oli ai­noa ih­mi­nen, jon­ka edes­sä Jee­sus vai­ke­ni täy­sin. Se oli tuo­mi­ois­ta ko­vin. Ki­vi­sy­dä­mi­sek­si paa­tu­neel­le ei kan­nat­ta­nut edes pu­hua.

Jee­suk­sen vas­tauk­sen al­kuo­sa on vah­va vies­ti sii­tä, et­tä Ju­ma­lan Po­jan liik­kei­tä oh­ja­si vii­mei­seen as­ti hä­nen lä­het­tä­jän­sä tah­to. Ei He­ro­dek­sen ei­kä hä­nen kä­ty­rien­sä pel­ko tai käs­kyt. Jee­sus oli kuu­li­ai­nen ris­tin­kuo­le­maan­sa as­ti.

Oma tah­to vie har­haan

Vas­tauk­sen­sa jäl­kim­mäi­ses­sä osas­sa Jee­sus laa­jen­taa pu­heen­sa kos­ke­maan suu­rem­paa jouk­koa ih­mi­siä. Nyt hän ei puhu vain He­ro­dek­ses­ta ja fa­ri­seuk­sis­ta, vaan suun­taa sa­nan­sa koko Je­ru­sa­le­mil­le ja sen asuk­kail­le.

Ju­ma­lan sa­nan ko­ko­nai­suu­den va­los­sa Jee­suk­sen vas­taus pu­hut­te­lee ih­mi­siä kaik­ki­al­la. Se pal­jas­taa jo­tain ih­mi­sen so­keu­des­ta Ju­ma­lan tah­dol­le, mut­ta en­nen kaik­kea ih­mi­siä vai­vaa­van pe­ri­syn­nin sy­vyy­den. Sii­tä ker­to­vat rii­pai­se­van loh­dut­to­mat sa­nat ”mut­ta te et­te tah­to­neet tul­la” (Luuk. 13:34).

Jee­sus, sy­dän­ten tuo­ma­ri, joka nä­kee sa­la­tuim­paan saak­ka, tie­tää, min­ne ih­mi­sen oma tah­to hän­tä vie.

Ih­mi­sen lan­kee­muk­sen sy­vyys nä­kyy juu­ri sii­nä, et­tä hän ei tah­do sitä, mitä Ju­ma­la tah­too. Pe­ri­syn­ti on ih­mi­sen luon­tais­ta Ju­ma­las­ta pois­päin kul­ke­mis­ta, Ju­ma­lal­le se­län kään­tä­mis­tä.

Täs­tä nou­se­vat kaik­ki ne teot ja aja­tuk­set, jot­ka rik­ko­vat yh­tey­den toi­siin ih­mi­siin ja Ju­ma­laan ja eris­tä­vät ih­mi­set toi­sis­taan. Se on syn­nin al­ku­syy ja to­del­li­nen ole­mus. Jee­suk­sen mu­kaan ih­mi­nen ei ole tun­nis­ta­nut Ju­ma­lan ään­tä siel­lä mis­sä se on kuu­lu­nut, vaan päin­vas­toin pyr­ki­nyt vai­en­ta­maan sen.

Lin­tu­e­mon vä­sy­mä­tön hoi­va

Jee­suk­sen puhe Je­ru­sa­le­mil­le ei ole vain synk­kää tuo­mi­on ju­lis­tus­ta, vaan sii­nä kuu­lu­vat myös Tai­vaan Isän hel­lät sy­dä­nää­net. Jee­sus ku­vaa ju­ma­lal­lis­ta tah­to­ti­laa ih­mis­lap­sia koh­taan pu­hu­mal­la kana- tai lin­tu­e­mos­ta. Kun lin­tu­e­mo kät­kee poi­ka­sen­sa sii­pien­sä ja höy­hen­peit­teen­sä suo­jaan, suo­ja ja läm­pö on täy­del­li­nen.

Emon­sa al­le pii­lou­tu­nei­ta poi­ka­sia on mah­do­ton ha­vai­ta ul­ko­a­päin. Ne ovat niin tii­viis­sä yh­tey­des­sä emoon­sa, et­tei nii­tä voi erot­taa toi­sis­taan. Vaa­ran uha­tes­sa emon suu­rin hätä on, saa­ko se koot­tua kaik­ki har­hai­le­vat pie­no­kai­sen­sa tur­vaan.

Jee­suk­sen sa­nois­sa on syvä loh­du­tuk­sen vies­ti. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta Ju­ma­lan tah­to on muut­tu­ma­ton. Hän ei väsy et­si­mäs­tä, kut­su­mas­ta ja hou­kut­te­le­mas­ta ih­mis­tä suo­jaan­sa, vaik­ka ih­mi­sen oma­voi­mai­suu­den tie vie­kin har­haan.

En­si sun­nun­tais­ta al­ka­van sy­vän paas­to­na­jan teks­tit muis­tut­ta­vat mei­tä vä­ke­väs­ti sii­tä, mi­ten pit­käl­le Ju­ma­la oli val­mis täs­sä rak­kau­des­saan me­ne­mään.