Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Kas­te on hy­vän oman­tun­non liit­to Ju­ma­lan kans­sa, ja se liit­to on Ju­ma­lan puo­lel­ta luja.

Ju­han­nuk­sen evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Luu­kas ker­too ly­hy­es­ti Jo­han­nek­sen syn­ty­mäs­tä, mut­ta tar­kem­min ni­men an­ta­mi­ses­ta. Nimi an­net­tiin ym­pä­ri­leik­kauk­sen yh­tey­des­sä. Jo­han­nes syn­tyi pap­pi Sa­ka­ri­aan ja Eli­sa­be­tin lap­sek­si. Sa­ka­ri­as ja Eli­sa­bet oli­vat jo van­ho­ja ih­mi­siä, ei­kä heil­lä ol­lut en­nen Jo­han­nes­ta yh­tään las­ta, vaik­ka he oli­vat ru­koil­leet las­ta Ju­ma­lal­ta.

Erää­nä päi­vä­nä, kun Sa­ka­ri­as oli toi­mit­ta­mas­sa pa­pil­li­sia teh­tä­vi­ään, Her­ran en­ke­li il­mes­tyi hä­nel­le. En­ke­li il­moit­ti tu­le­vas­ta ih­mees­tä: Eli­sa­bet ja Sa­ka­ri­as saa­vat lap­sen! En­ke­li ker­toi, et­tä lap­si on Her­ran edel­lä­kä­vi­jä, Ju­ma­lan pro­feet­ta, val­keu­den to­dis­ta­ja ja täyn­nä Py­hää Hen­keä ja lap­sel­le tu­lee an­taa ni­mek­si Jo­han­nes, joka tar­koit­taa: Her­ra on ar­mol­li­nen.

Sa­ka­ri­as kuun­te­li Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­jan vies­tiä, mut­ta ei us­ko­nut, sil­lä jär­jel­li­ses­ti hei­dän ei ol­lut mah­dol­lis­ta saa­da enää las­ta. En­ke­li ker­toi, et­tä Sa­ka­ri­as tu­lee my­käk­si sii­hen as­ti kuin nämä ta­pah­tu­vat, kos­ka hän ei us­ko­nut Ju­ma­lan il­moi­tus­ta.

Hän on Jo­han­nes

Lap­si syn­tyi ja ym­pä­ri­leik­kauk­sen ai­ka tuli kah­dek­san päi­vän ikäi­se­nä. Tämä toi­mi­tus oli Ju­ma­lan ja hä­nen lap­sen­sa vä­li­nen liit­to, jos­sa Ju­ma­la va­kuut­ti huo­leh­ti­van­sa luo­mas­taan ih­mi­ses­tä. Nyt on käy­tös­sä kas­te, ja sen edel­tä­jä oli ym­pä­ri­leik­kaus.

Kas­te on myös liit­to Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­lil­lä. Sii­nä ei tul­la us­ko­vai­sek­si, vaan kas­te kuu­luu us­ko­vai­sel­le. ”Se nyt mei­tä­kin kas­tees­sa au­tu­aak­si te­kee, joka sitä aa­vis­ti (ei et­tä li­han saas­tai­suu­det pan­naan pois, vaan et­tä se on hy­vän oman­tun­non liit­to Ju­ma­lan ty­kö­nä) Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ylös­nou­se­mi­sen kaut­ta” (1. Piet. 3:21).

Tä­hän juh­laan oli saa­pu­nut pal­jon ys­tä­viä iloit­se­maan suu­res­ta Ju­ma­lan lah­jas­ta, syn­ty­nees­tä pie­nes­tä vau­vas­ta. Tuon ym­pä­ri­leik­kauk­sen yh­tey­des­sä an­net­tiin lap­sel­le nimi, niin kuin ny­ky­ään nimi an­ne­taan kas­teen yh­tey­des­sä.

Sa­ka­ri­aan ja Eli­sa­be­tin ai­kaan oli ta­pa­na an­taa po­jal­le nimi isän ni­men mu­kaan. Näin olet­ti­vat kaik­ki mu­ka­na ole­vat vie­raat. Eli­sa­bet ker­toi lap­sen ni­mek­si tu­le­van Jo­han­nes. Se tun­tui to­del­la ou­dol­ta, ja vie­raat ky­syi­vät lap­sen isäl­tä asi­aa. Myk­kä Sa­ka­ri­as kir­joit­ti tau­luun: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kun Sa­ka­ri­as kir­joit­ti tä­män, hän sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin ja puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa.

Ju­ma­la on ar­mol­li­nen

Isä-Sa­ka­ri­as sai ko­kea näis­sä elä­män­sä vai­heis­sa sen, kuin­ka Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta ja kuin­ka Ju­ma­la joh­taa ja oh­jaa kai­ken. Var­mas­ti Sa­ka­ri­as koki suu­rim­pa­na ilo­na ja ih­mee­nä sen, et­tä Ju­ma­la ei hyl­jän­nyt hän­tä. Ei vaik­ka hän suh­tau­tui Her­ran lu­pauk­seen epäi­le­väi­ses­ti ja tar­kas­te­li Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­sia oman jär­ken­sä ja ym­mär­ryk­sen­sä kaut­ta.

Sa­ka­ri­as toi tä­män suu­rim­man ilon ja kii­tok­sen ai­heen esil­le kii­tos­vir­res­sään tuos­sa juh­las­sa (Luuk. 1:68–79). Ju­ma­la on ar­mol­li­nen ja hän ra­kas­taa luo­maan­sa ih­mis­tä. Suu­res­sa rak­kau­des­saan hän val­mis­ti Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa pe­las­tuk­sen kai­kil­le. Jee­sus so­vit­ti kaik­kien syn­nit kuo­le­mal­laan ja nou­si kuo­le­man voit­ta­ja­na tai­vaa­seen. Täs­tä lu­pauk­ses­ta Sa­ka­ri­as kiit­ti, ja täs­tä saa nyt­kin kiit­tää Ju­ma­laa.

Liit­to on luja ja var­ma

Elä­mäs­sä tu­lee eteen ti­lan­tei­ta, niin kuin Sa­ka­ri­aal­la, jois­sa ei ai­na ym­mär­rä Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Ih­mi­nen saat­taa epäil­lä Ju­ma­lan tah­toa ja mah­dol­li­suuk­sia. Syn­tiin lan­ke­a­mi­nen tuo pel­koa ja hä­tää.

Hy­vän oman­tun­non ar­mo­lii­tos­sa saa tur­val­li­ses­ti us­koa, et­tei Ju­ma­la hyl­kää. ”Ja nyt – – näin sa­noo Her­ra, joka si­nut loi, Jaa­kob, joka si­nut muo­va­si, Is­ra­el: – – Älä pel­kää. Minä olen lu­nas­ta­nut si­nut. Minä olen si­nut ni­mel­tä kut­su­nut, sinä olet mi­nun. Kun kul­jet ve­sien hal­ki, minä olen si­nun kans­sa­si, kun vir­to­jen poik­ki, ne ei­vät tem­paa si­nua mu­kaan­sa, kun as­tut tu­len lä­vit­se, sinä et pala ei­kä liek­ki si­nua pol­ta. (Jes. 43:1–2.)

Val­ta­kun­nas­saan Ju­ma­la hoi­taa sa­nal­laan ja ar­mol­laan. Täs­tä hoi­dos­ta on lu­pauk­se­na kas­teen ar­mo­liit­to. Se liit­to ja lu­paus on Ju­ma­lan puo­lel­ta luja ja var­ma; hän ei lu­paus­taan peru. Sik­si ih­mi­sel­lä on lupa joka päi­vä tur­vau­tua syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­miin, jos­sa saa us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Saa us­kos­sa ja elä­mäs­sä kii­tol­li­se­na luot­taa hy­vän Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ja joh­da­tuk­seen.

Ju­han­nus­päi­vä, Jo­han­nes Kas­ta­jan päi­vä I Tien rai­vaa­ja

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Luuk. 1:57–66

Raa­mat­tu 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.

Bib­lia: Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa. Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät. Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki, jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.