Jee­sus toi­voi, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen pe­las­tui­si ian­kaik­ki­sel­ta kuo­le­mal­ta.

Ai­ka lop­puu ker­ran. Sil­loin ylös­nous­sut Va­pah­ta­ja kun­ni­an Ku­nin­kaa­na ko­ko­aa kaik­ki kan­sat eteen­sä. Al­kaa vii­mei­nen tuo­mio. Pai­me­nen ta­voin hän ja­kaa kaik­ki ih­mi­set kah­teen jouk­koon, lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­le.

Hy­vä­nä Pai­me­ne­na maan pääl­lä kul­kies­saan Jee­sus kut­sui ih­mi­siä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Hän ha­lu­si, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen pe­las­tui­si ian­kaik­ki­sel­ta kuo­le­mal­ta. ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: se, joka kuu­lee­mi­nun sa­na­ni ja us­koo mi­nun lä­het­tä­jää­ni, on saa­nut ikui­sen elä­män. Hän ei jou­du tuo­mit­ta­vak­si, vaan hän on jo siir­ty­nyt kuo­le­mas­ta elä­mään.” (Joh. 5:24.)

Jee­sus to­teut­ti isän­sä tah­don tuo­mal­la ih­mi­sil­le mah­dol­li­suu­den ian­kaik­ki­seen elä­mään. Tämä oli me­ne­tet­ty en­sim­mäi­nen ih­mis­pa­rin, Aa­da­min ja Ee­van, lan­get­tua käär­meen viet­te­lyk­sen vuok­si tot­te­le­mat­to­muu­den syn­tiin.

Jee­sus tu­lee vas­taan

Ju­ma­la on ai­na ra­kas­ta­nut lan­gen­nut­ta las­taan. Hän lä­het­ti Jee­suk­sen, oman poi­kan­sa, kuo­le­maan ris­til­lä kaik­kien ih­mis­ten syn­tien so­vit­ta­ja­na. Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus, voit­to kuo­le­mas­ta, ava­si mah­dol­li­suu­den kai­kil­le ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Us­kon omis­ta­jil­le, Ju­ma­lan lap­sil­le, on ajal­li­sen elä­män pää­tyt­tyä lu­vas­sa kun­ni­an val­ta­kun­ta tai­vaas­sa. Jee­sus on omi­an­sa vas­tas­sa vii­mei­se­nä päi­vä­nä. ”Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.´”

Us­ko syn­nyt­tää pal­ve­lu­miel­tä

Aa­da­min ja Ee­van lan­kee­muk­sen seu­rauk­set vai­kut­ta­vat edel­leen; jou­dum­me syn­tei­hin. Jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see ar­mah­dus­ta ja an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia vir­voit­ta­maan us­koa.

Us­ko te­kee rak­kau­den te­ko­ja lä­him­mäi­siä koh­taan. ”Lah­jak­si olet­te saa­neet, lah­jak­si an­ta­kaa” (Matt. 10:8). Lä­him­mäi­siä pal­vel­les­sa pal­ve­lee sa­mal­la it­se Jee­sus­ta: ”To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le.”

Lu­paus täyt­tyy

Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lun­vi­hol­li­nen, joka käär­meen muo­dos­sa kiu­sa­si ai­ko­jen alus­sa Aa­da­mia ja Ee­vaa, vai­kut­taa edel­leen. Kaik­ki ei­vät ha­lua us­koa. Kaik­keu­den Her­ra ei ar­mah­da hei­tä vii­mei­se­nä päi­vä­nä: ”Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut.”

Ajan päät­ty­mis­päi­vää ei tie­dä ku­kaan, ei­kä tar­vit­se­kaan tie­tää. Ju­ma­lan lap­si saa elää tur­val­li­sel­la ja rau­hal­li­sel­la mie­lel­lä, vaik­ka epäi­lyk­set ja kiu­sauk­set pii­rit­tä­vät.

An­teek­si­an­ta­muk­sen ar­mo puh­dis­taa syn­nis­tä ja täyt­tää mie­len ilol­la. Ju­ma­lan sa­nan lu­paus ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä täyt­tyy ker­ran hei­kol­le­kin tai­vaan­tien kul­ki­jal­le: ”Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.”

Kyös­ti Mar­ja­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 20.11.2019

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

EVAN­KE­LIU­MI­TEKS­TI Matt. 25:31–46

RAA­MAT­TU 1992: ”Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen eteen­sä, ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan, niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Hän aset­taa lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­leen. Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, ja te an­noit­te mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut. Minä olin sai­ras, ja te kä­vit­te mi­nua kat­so­mas­sa. Minä olin van­ki­las­sa, ja te tu­lit­te mi­nun luok­se­ni.’ ”Sil­loin van­hurs­kaat vas­taa­vat hä­nel­le: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si ja an­noim­me si­nul­le ruo­kaa, tai ja­nois­sa­si ja an­noim­me si­nul­le juo­ta­vaa? Mil­loin me näim­me si­nut ko­dit­to­ma­na ja otim­me si­nut luok­sem­me, tai alas­ti ja vaa­te­tim­me si­nut? Mil­loin me näim­me si­nut sai­raa­na tai van­ki­las­sa ja kä­vim­me si­nun luo­na­si?’ Ku­nin­gas vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le.’ ”Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen. Mi­nun oli näl­kä, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, mut­ta te et­te ot­ta­neet mi­nua luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, mut­ta te et­te vaa­tet­ta­neet mi­nua. Minä olin sai­ras ja van­ki­las­sa, mut­ta te et­te käy­neet mi­nua kat­so­mas­sa.’ ”Sil­loin nä­mä­kin ky­sy­vät: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si tai ja­nois­sa­si, ko­dit­to­ma­na tai alas­ti, tai sai­raa­na tai van­ki­las­sa, em­me­kä aut­ta­neet si­nua?’ Sil­loin hän vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä, sen te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä mi­nul­le.’ ”Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.”

BIB­LIA: Mut­ta kuin Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kun­ni­as­san­sa ja kaik­ki py­hät en­ke­lit hä­nen kans­san­sa, sil­loin hän is­tuu kun­ni­an­sa is­tui­mel­la, ja hä­nen eteen­sä koo­taan kaik­ki kan­sat. Ja hän eroit­taa toi­set toi­sis­tan­sa, niin­kuin pai­men eroit­taa lam­paat vuo­his­ta, ja aset­taa lam­paat to­sin oi­ki­al­le puo­lel­len­sa, mut­ta vuo­het va­sem­mal­len­sa. Sil­loin sa­noo ku­nin­gas niil­le, jot­ka hä­nen oi­ki­al­la puo­lel­lan­sa ovat: tul­kaat, mi­nun Isä­ni siu­na­tut, omis­ta­kaat se val­ta­kun­ta, joka teil­le on val­mis­tet­tu maa­il­man alus­ta. Sil­lä minä iso­sin, ja te ruo­kit­te mi­nun: minä ja­no­sin, ja te juo­tit­te mi­nun: minä olin ou­to, ja te mi­nun huo­nee­seen otit­te: Alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nun: sai­raa­na, ja te opit­te mi­nua: minä olin van­ki­na, ja te tu­lit­te mi­nun ty­kö­ni. Sil­loin van­hurs­kaat hän­tä vas­taa­vat ja sa­no­vat: Her­ra, kos­ka me näim­me si­nun isoo­van, ja ruo­kim­me si­nun? taik­ka ja­noo­van, ja an­noim­me si­nun juo­da? Mut­ta kos­ka me näim­me si­nun ou­to­na, ja huo­nee­seen otim­me si­nun? taik­ka alas­toin­na, ja vaa­te­tim­me si­nua? Eli kos­ka me näim­me si­nun sai­raa­na, taik­ka van­ki­na, ja tu­lim­me si­nun ty­kös? Niin vas­taa ku­nin­gas ja sa­noo heil­le: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: sen min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­him­mis­tä mi­nun vel­jis­tä­ni, sen te teit­te mi­nul­le. Sil­loin hän myös sa­noo niil­le, jot­ka va­sem­mal­la ovat: men­käät pois mi­nun ty­kö­ä­ni, te ki­ro­tut, ijan­kaik­ki­seen tu­leen, joka val­mis­tet­tu on per­ke­leel­le ja hä­nen en­ke­leil­len­sä. Sil­lä minä iso­sin, ja et­te mi­nua ruok­ki­neet: minä ja­no­sin, ja et­te mi­nua juot­ta­neet: Minä olin ou­to, ja et­te mi­nua huo­nee­seen ot­ta­neet: alas­toin, ja et­te mi­nua vaa­tet­ta­neet: sai­ras ja van­ki­na, ja et­te mi­nua op­pi­neet. Sil­loin ne­kin hän­tä vas­taa­vat, sa­no­en: Her­ra, kos­ka me näim­me si­nun isoo­van, taik­ka ja­noo­van, taik­ka ou­to­na, eli alas­toin­na, eli sai­raa­na, taik­ka van­ki­na, ja em­me si­nua pal­vel­leet? Sil­loin hän vas­taa hei­tä, sa­no­en: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le, mitä et­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­him­mis­tä, sitä et­te teh­neet mi­nul­le. Ja nii­den pi­tää me­ne­män ijan­kaik­ki­seen vai­vaan, mut­ta van­hurs­kaat ijan­kaik­ki­seen elä­mään.