Raa­ma­tun ai­kaan spi­taa­li eli lep­ra oli va­ka­va tart­tu­va sai­raus, jo­hon ei ol­lut lää­ket­tä. Spi­taa­li­set kier­ret­tiin kau­kaa ja sai­ras­tu­mi­nen joh­ti sai­raan eris­täy­mi­seen muus­ta yh­teis­kun­nas­ta. Raa­ma­tun va­los­sa nä­em­me spi­taa­lin myös laa­jem­mas­sa mer­ki­tyk­ses­sä.

Spi­taa­li­set kat­sot­tiin saas­tai­sik­si ja hei­dän tuli pu­keu­tua re­pa­lei­siin vaat­tei­siin ja va­roit­taa vas­taan­tu­le­via hy­vis­sä ajoin huu­ta­mal­la: ”Saas­tai­nen, saas­tai­nen!” (3. Moos. 13:45–46), jot­ta ter­veet en­nät­ti­vät kier­tää hei­dät. Jee­suk­sen näh­des­sään epä­toi­von tus­ka ava­si spi­taa­lis­ten suut huu­ta­maan hä­dän jul­ki. Jee­sus ei kul­ke­nut sai­rai­den ohi ja peit­tä­nyt kor­vi­aan avun­huu­doil­ta.

Ih­mi­sen hätä ei jää Ju­ma­lal­ta tun­te­mat­ta. Ju­ma­lan Poi­ka on myös Ih­mi­sen Poi­ka. Hän, joka on it­se elä­nyt ih­mi­sen elä­män, tun­tee ki­pum­me. Hän kuu­lee huo­kauk­sem­me sil­loin­kin, kun ko­et­te­le­mus­ten ki­vut saa­vat mei­dät epäi­le­mään Ju­ma­lan hy­vää tah­toa. Ki­vut oh­jaa­vat mei­tä pie­nen pai­kal­le opet­ta­en, et­tei meil­lä ole toi­voa it­ses­säm­me. Evan­ke­liu­min aar­re on sa­vi­sis­sa as­ti­ois­sa, ”jot­ta näh­täi­siin tuon val­ta­van voi­man ole­van pe­räi­sin Ju­ma­las­ta ei­kä meis­tä it­ses­täm­me” (2. Kor. 4:7).

Elä­män ko­et­te­le­muk­set saat­ta­vat peit­tää kii­tok­sen ai­heet. Ko­et­te­le­mus­ten jäl­keen saam­me kui­ten­kin usein huo­ma­ta, mi­ten Ju­ma­lal­la on ol­lut tar­koi­tuk­sen­sa myös joh­dat­ta­es­saan pi­me­än laak­son tie­tä. Sy­vin­kin ko­et­te­le­mus kir­kas­taa meil­le us­kon tär­key­den, kun vain jak­sam­me tur­va­ta Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin.

Jee­sus ei kier­tä­nyt kur­jaa mies­jouk­koa vaan py­säh­tyi ja an­toi yk­sin­ker­tai­sen käs­kyn: ”Men­kää näyt­tä­mään it­sen­ne pa­peil­le.” Mie­het oli­vat kuu­li­ai­sia ja läh­ti­vät rien­tä­mään pap­pien luo. Mat­kal­la he sai­vat huo­ma­ta pa­ran­tu­neen­sa.

Kil­voi­tus kak­si­o­sai­se­na

Pa­ran­nuk­sen ar­mo on, kun Her­ra Jee­sus pa­ran­taa ih­mi­sen epä­us­kon spi­taa­lis­ta. Syn­nin­tun­toi­nen huu­taa Ju­ma­laa avuk­seen, ja Ju­ma­la an­taa val­ta­kun­tan­sa lä­hes­tyä. Syn­nin saas­tut­ta­mal­le ju­lis­te­taan Jee­suk­sen ni­mes­sä ja hä­nen so­vin­to­ve­ren­sä voi­mas­sa kaik­ki syn­nit ar­mos­ta an­teek­si. Us­kot­tu sa­no­ma puh­dis­taa kuo­le­man­tau­dis­ta.

Kym­me­nen spi­taa­lis­ta sai­vat elää tä­män to­dek­si. Kui­ten­kin vain yk­si, sa­ma­ri­a­lai­nen, pa­la­si Jee­suk­sen luo kiit­tä­mään ja ylis­tä­mään Ju­ma­laa.

Yh­dek­sän kym­me­nes­tä ei­vät pa­lan­neet Jee­suk­sen tykö. He oli­vat us­ko­neet ja ko­ke­neet to­ti­sen pa­ran­nuk­sen, mut­ta tu­li­vat kui­ten­kin kil­voi­tuk­ses­saan oma­va­rai­sik­si. Kun ul­ko­nai­nen sai­raus oli voi­tet­tu, ei kai tun­tu­nut tar­peel­li­sel­ta huu­taa Jee­suk­sen puo­leen. Oli us­kot­tu sen ver­ran, et­tä pys­tyi­si pa­la­ta nor­maa­liin elä­mään, töi­hin sekä lä­heis­ten ja ys­tä­vien luo. Mik­si kuu­lua Jee­suk­sen par­jat­tuun jouk­koon? Mitä ih­mi­set­kin sa­noi­si­vat? Ei­kö us­koa voi muu­ten­kin?

Vaik­ka pa­ran­nuk­sen ar­mo puh­dis­taa evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­jan kai­kes­ta syn­nis­tä, on us­ko­vai­sen osa­na täs­sä ajas­sa va­el­taa kak­si­o­sai­se­na. Meis­sä on liha ja Hen­ki. Liha tais­te­lee Ju­ma­lan tah­toa vas­taan, ja teem­me syn­tiä tah­to­mat­ta­kin. Pyhä Hen­ki neu­voo us­ko­maan syn­nit an­teek­si päi­vit­täin, pa­laa­maan Jee­suk­sen luo. Tätä kut­sum­me kil­voi­tuk­sek­si.

Voi­mak­si kil­voi­tuk­seen Jee­sus on an­ta­nut evan­ke­liu­min mat­ka­sau­van. Ri­pis­sä Her­ra Jee­sus las­kee us­ko­vais­ten­sa kaut­ta siu­naa­vat kä­ten­sä pääl­lem­me ja saam­me syn­ti­si­nä tur­vau­tua ju­lis­tet­tuun an­teek­si­an­ta­muk­seen. On tär­ke­ää saa­pua seu­roi­hin Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon, vah­vis­tu­maan us­kos­sa ja ra­ken­tu­maan elä­vä­nä ki­ve­nä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa. Ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen ko­ke­mi­nen syn­nyt­tää kii­tol­li­sen mie­len, ylis­tyk­sen Ju­ma­lan puo­leen.

Kii­tä ar­mah­ta­jaa!

Elä­män suu­rin kii­tol­li­suu­den ai­he nou­see Ju­ma­lan ar­mon tun­te­mi­ses­ta. Evan­ke­liu­min sa­no­ma roh­kai­see syn­tis­tä ih­mis­tä kat­so­maan ve­ris­tä Yl­kää, syn­ti­sen ra­kas­ta­jaa. Kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Saam­me pyy­tää ru­kouk­ses­sa kii­tol­lis­ta miel­tä ja pa­ran­nus­ta heil­le, jot­ka ovat spi­taa­lin val­las­sa.

”Hän, Kris­tus, on toi­vo myös maam­me, siis hän­tä me ru­koi­lem­me. Ja Her­ral­ta taas ke­vään saam­me, hän kas­vun suo kyl­völ­lem­me. Nyt Jee­suk­sen ni­mes­sä kor­ke­as­sa me saar­naam­me an­teek­si­an­ta­mus­ta. Kun syn­ti­nen ar­mon näin tur­vak­si saa, hän kiit­tää vain ar­mah­ta­jaa.” (Vk. 178:3.)

Har­ri Hau­ta­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 24.8.2016

Kuva: Mar­ja Pyh­ti­lä

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Luuk. 17:11–19

Bib­lia

Ja ta­pah­tui, kuin hän meni Je­ru­sa­le­mia päin, et­tä hän mat­kus­ti kes­kel­tä Sa­ma­ri­an ja Ga­li­le­an. Ja kuin hän tuli yh­teen ky­lään, koh­ta­si­vat hän­tä kym­me­nen spi­ta­lis­ta mies­tä, jot­ka taam­pa­na sei­soi­vat, ja ko­rot­ti­vat ää­nen­sä, sa­no­en: Jee­sus, ra­kas Mes­ta­ri, ar­mah­da mei­dän pääl­lem­me! Ja kuin hän ne näki, sa­noi hän heil­le: men­käät ja osoit­ta­kaat tei­tän­ne pa­peil­le. Ja ta­pah­tui, et­tä he men­nes­sän­sä tu­li­vat puh­taik­si. Niin yk­si heis­tä, kuin hän näki, et­tä hän pa­ran­tu­nut oli, pa­la­si jäl­leen ja kun­ni­oit­ti Ju­ma­laa suu­rel­la ää­nel­lä, ja lan­ke­si kas­voil­len­sa hä­nen jal­kain­sa juu­reen ja kiit­ti hän­tä. Ja se oli Sa­ma­ri­a­lai­nen. Mut­ta Jee­sus vas­ta­ten sa­noi: ei­kö kym­me­nen puh­dis­tet­tu? Kus­sa yh­dek­sän ovat? Ei ole mui­ta löy­det­ty, jot­ka pa­la­si­vat Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­maan, kuin tämä muu­ka­lai­nen. Ja hän sa­noi hä­nel­le: nou­se ja mene! Si­nun us­kos on si­nun va­pah­ta­nut.

Raa­mat­tu 1992

Mat­kal­laan koh­ti Je­ru­sa­le­mia Jee­sus kul­ki Sa­ma­ri­an ja Ga­li­le­an ra­ja­seu­dul­la. Kun hän oli tu­los­sa erää­seen ky­lään, hän­tä vas­taan tuli kym­me­nen spi­taa­lis­ta mies­tä. Nämä py­säh­tyi­vät mat­kan pää­hän ja huu­si­vat: ”Jee­sus, opet­ta­ja, ar­mah­da mei­tä!” Näh­des­sään mie­het Jee­sus sa­noi heil­le: ”Men­kää näyt­tä­mään it­sen­ne pa­peil­le.” Men­nes­sään he puh­dis­tui­vat. Huo­mat­tu­aan pa­ran­tu­neen­sa yk­si heis­tä kään­tyi ta­kai­sin. Hän ylis­ti Ju­ma­laa suu­reen ää­neen, lan­ke­si maa­han Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen ja kiit­ti hän­tä. Tämä mies oli sa­ma­ri­a­lai­nen. Jee­sus ky­syi: ”Ei­vät­kö kaik­ki kym­me­nen puh­dis­tu­neet? Mis­sä ne yh­dek­sän muu­ta ovat? Tämä muu­ka­lai­nen­ko on heis­tä ai­noa, joka pa­la­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa?” Ja hän sa­noi mie­hel­le: ”Nou­se ja mene. Us­ko­si on pe­las­ta­nut si­nut.”