JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Suu­ri us­ko

Päivämies
Sana sunnuntaiksi
21.2.2016 7.00

Juttua muokattu:

1.1. 23:26
2020010123261320160221070000

KUVA: HELI VARTIAINEN

KUVA: HELI VARTIAINEN

Jee­sus on mat­kus­ta­nut pää­toi­min­ta-alu­een­sa ul­ko­puo­lel­le, Vä­li­me­ren ran­ni­kol­le, Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­duil­le. Täl­lä mat­kal­la oli oma mer­ki­tyk­sen­sä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­sa.

Erääs­sä ka­naa­ni­lai­ses­sa ko­dis­sa oli suu­ri hätä ja siel­lä tar­vit­tiin apua. Ju­ma­la kuu­lee lu­pauk­sen­sa mu­kaan apua tar­vit­se­van hä­tä­huu­dot: ”Huu­da mi­nua avuk­si hä­dän päi­vä­nä! Minä pe­las­tan si­nut, ja sinä kun­ni­oi­tat mi­nua.” (Ps. 50:15.)

äi­din hätä ja ru­kous

Lap­sen sai­ras­tu­mi­nen kos­ket­taa sy­väs­ti, usein ai­van eri­tyi­ses­ti äi­tiä. Paha hen­ki oli saa­nut ka­naa­ni­lai­sen äi­din tyt­tä­ren val­toi­hin­sa. Voim­me vain aa­vis­tel­la äi­din tun­to­ja pa­han hen­gen kou­ris­sa kamp­pai­le­van tyt­tä­ren vie­rel­lä. äi­ti oli var­mas­ti teh­nyt kaik­ken­sa, mut­ta mi­kään ei ol­lut aut­ta­nut. Omat mah­dol­li­suu­det oli­vat men­neet.

Täl­lai­seen ti­lan­tee­seen Jee­sus tu­lee ope­tus­lap­si­neen. äi­din hätä pur­kau­tuu huu­to­na: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Pa­ka­na­äi­ti osa­si kut­sua Jee­sus­ta pro­feet­to­jen en­nus­ta­ma­na Daa­vi­din Poi­ka­na. Mis­tä­hän hän oli saa­nut tä­män ym­mär­ryk­sen?

Evan­ke­liu­mis­ta voim­me lu­kea, et­tä Ty­rok­sen ja Si­do­nin alu­eil­ta oli läh­te­nyt ih­mi­siä kuun­te­le­maan Jee­sus­ta (Mark. 3:8). He oli­vat us­ko­neet ”suu au­ki” ja ker­to­neet us­kos­taan. Oli siis ole­mas­sa aut­ta­ja, joka voi aut­taa sil­loin­kin, kun mis­tään muu­al­ta apua ei löy­dy. äi­ti tuo hä­tän­sä Jee­suk­sel­le. Hän tun­nus­taa ole­van­sa täy­sin ar­mon va­ras­sa.

Jee­suk­sen vas­taus

Meis­tä saat­taa tun­tua mer­kil­li­sel­tä Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen avun tar­vit­si­jaan. Näyt­tää sil­tä, et­tä hän ei edes kuu­le äi­din hä­tä­huu­toa. Sil­tä se tun­tui ope­tus­lap­sis­ta­kin. He pyy­si­vät Jee­sus­ta te­ke­mään jo­ta­kin ti­lan­teen rat­kai­se­mi­sek­si. Jos Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen ti­lan­tee­seen tun­tuu ou­dol­ta, vie­lä kum­mal­li­sem­pi tun­tuu ole­van Jee­suk­sen vas­taus: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” äi­ti ei kuu­lu­nut Is­ra­e­lin kan­saan. Ei­kö Jee­suk­sen apu kuu­lu­nut­kaan hä­nel­le?

Jee­suk­sen tar­ken­ta­va vas­taus ei myös­kään tun­nu li­sää­vän äi­din mah­dol­li­suuk­sia saa­da apua. Jee­sus pu­huu lap­sis­ta ja koi­ran­pen­nuis­ta. Lei­pää ei pidä heit­tää koi­ran­pen­nuil­le vaan se kuu­luu lap­sil­le! äi­ti ym­mär­tää, et­tä koi­ran­pen­tu tar­koit­taa hän­tä.

äi­din us­ko

Us­ko on lu­jaa luot­ta­mus­ta (Hepr. 11:1). Us­ko ylit­tää jär­jen aset­ta­mat ra­jat. Hep­re­a­lais­kir­je ker­too Ab­ra­ha­min us­kos­ta. Hän luot­ti Ju­ma­laan niin vah­vas­ti, et­tä ”hän päät­te­li, et­tä Ju­ma­la ky­ke­nee jopa he­rät­tä­mään kuol­leen, ja niin hän sai poi­kan­sa ta­kai­sin” (Hepr. 11:19).

Jee­sus ko­et­te­li äi­din us­koa. äi­din vas­taus ker­too hel­lit­tä­mät­tö­mäs­tä us­kos­ta, joka tur­vau­tuu yk­sin Ju­ma­lan ar­moon. Lap­sen oi­keut­ta lei­pään hä­nel­lä ei ol­lut, mut­ta koi­ran­pe­ni­koi­den saa­mat lei­vän­mu­rut, ar­mo­pa­lat, riit­täi­si­vät hä­nel­le.

Jee­suk­sen tun­nus­tus

Ko­et­te­le­muk­sil­la on ai­kan­sa. Kul­ta ote­taan pois ah­jos­ta, kun kuo­na on pa­la­nut ja va­la­ja nä­kee puh­taan kul­lan pin­nas­sa oman ku­van­sa. äi­din us­ko ei hor­ju­nut ko­et­te­le­muk­sis­sa.

Jee­sus jou­tui nuh­te­le­maan ope­tus­lap­si­aan mo­net ker­rat us­kon vä­hyy­des­tä. Vain kak­si ker­taa Raa­mat­tu mai­nit­see Jee­suk­sen an­ta­neen tun­nus­tus­ta suu­res­ta us­kos­ta: täl­le pa­ka­na­äi­dil­le sekä toi­sel­le pa­ka­nal­le, Ka­per­nau­min sa­dan­pääl­li­köl­le, joka pyy­si ja sai avun pal­ve­li­jal­leen (Matt. 8:10).

Ju­ma­la on sekä van­hurs­kas et­tä lau­pi­as. Lut­her yh­dis­tää nämä Ju­ma­lan kak­si omi­nai­suut­ta: ”Ju­ma­lan täy­tyy jää­dä sii­nä sa­nas­san­sa van­hurs­kaak­si, et­tä sinä olet syn­ti­nen; siis­pä si­nun­kin so­pii käyt­tää hy­väk­se­si kaik­kien syn­tis­ten oi­keut­ta, jon­ka Ju­ma­la on heil­le an­ta­nut, ni­mit­täin syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta: näin sinä et ai­no­as­taan pe­ni­koi­den ta­paan saa syö­däk­se­si pöy­dän al­la ole­via mu­ru­ja, vaan olet myös­kin lap­si ja Ju­ma­la on si­nun oma­na­si.” (Kirk­ko­pos­til­la, Toi­nen paas­to­na­jan sun­nun­tai.)

Kan­nat­taa­han us­koa! Us­kol­le on lu­vat­tu sekä ajal­li­sen et­tä ian­kaik­ki­sen elä­män siu­naus.

Sep­po Jo­ke­lai­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.2.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 15:21–28

Bib­lia: Jee­sus läk­si siel­tä ja poik­ke­si Ty­ron ja Si­do­nin maan ää­riin. Ja kat­so, Ka­naa­ne­an vai­mo, joka niis­tä maan ää­ris­tä oli tul­lut, huu­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, Da­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua: mi­nun tyt­tä­re­ni vai­va­taan hir­mui­ses­ti per­ke­leel­tä. Mut­ta ei hän sa­naa­kaan hän­tä vas­tan­nut. Niin hä­nen ope­tus­lap­sen­sa tu­li­vat ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: eroi­ta hän­tä si­nus­tas; sil­lä hän huu­taa mei­dän jäl­keem­me. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: en ole minä lä­he­tet­ty, vaan ka­do­tet­tuin lam­mas­ten tykö Is­ra­e­lin huo­nees­ta. Mut­ta se tuli ja ku­mar­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, au­ta mi­nua. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: ei ole so­ve­li­as ot­taa las­ten lei­pää ja heit­tää pe­ni­koil­le. Niin se vas­ta­si: tot­ta Her­ra, syö­vät kui­ten­kin pe­ni­kat­kin niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka hei­dän her­rain­sa pöy­däl­tä pu­too­vat. Sil­loin Jee­sus vas­ta­ten sa­noi hä­nel­le: oi vai­mo, suu­ri on si­nun us­kos, ta­pah­tu­koon si­nul­le niin­kuin sinä tah­dot. Ja hä­nen tyt­tä­ren­sä tuli sil­lä het­kel­lä ter­veek­si.

Raa­mat­tu 1992: Läh­det­ty­ään siel­tä Jee­sus meni Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­dul­le. Siel­lä muu­an ka­naa­ni­lai­nen nai­nen, sen seu­dun asu­kas, tuli ja huu­si: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Mut­ta hän ei vas­tan­nut nai­sel­le mi­tään. Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja pyy­si­vät: ”Tee hä­nel­le jo­ta­kin. Hän kul­kee pe­räs­säm­me ja huu­taa.” Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” Sil­ti nai­nen tuli lä­hem­mäs, heit­täy­tyi maa­han Jee­suk­sen eteen ja sa­noi: ”Her­ra, au­ta mi­nua!” Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ei ole oi­kein ot­taa lap­sil­ta lei­pä ja heit­tää se koi­ran­pe­ni­koil­le.” ”Ei ole­kaan, Her­ra”, vas­ta­si nai­nen, ”mut­ta saa­vat­han koi­rat­kin syö­dä isän­tän­sä pöy­däl­tä pu­toi­le­via pa­la­sia.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Suu­ri on si­nun us­ko­si, nai­nen! Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Sii­tä het­kes­tä ty­tär oli ter­ve.

11.7.2020

Tuo­mi­tes­sa­si toi­sen ju­lis­tat tuo­mi­on myös it­sel­le­si, kos­ka sinä, toi­sen tuo­mit­si­ja, teet it­se sa­mo­ja te­ko­ja. Room. 2:1

Viikon kysymys