Jee­sus on mat­kus­ta­nut pää­toi­min­ta-alu­een­sa ul­ko­puo­lel­le, Vä­li­me­ren ran­ni­kol­le, Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­duil­le. Täl­lä mat­kal­la oli oma mer­ki­tyk­sen­sä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­sa.

Erääs­sä ka­naa­ni­lai­ses­sa ko­dis­sa oli suu­ri hätä ja siel­lä tar­vit­tiin apua. Ju­ma­la kuu­lee lu­pauk­sen­sa mu­kaan apua tar­vit­se­van hä­tä­huu­dot: ”Huu­da mi­nua avuk­si hä­dän päi­vä­nä! Minä pe­las­tan si­nut, ja sinä kun­ni­oi­tat mi­nua.” (Ps. 50:15.)

äi­din hätä ja ru­kous

Lap­sen sai­ras­tu­mi­nen kos­ket­taa sy­väs­ti, usein ai­van eri­tyi­ses­ti äi­tiä. Paha hen­ki oli saa­nut ka­naa­ni­lai­sen äi­din tyt­tä­ren val­toi­hin­sa. Voim­me vain aa­vis­tel­la äi­din tun­to­ja pa­han hen­gen kou­ris­sa kamp­pai­le­van tyt­tä­ren vie­rel­lä. äi­ti oli var­mas­ti teh­nyt kaik­ken­sa, mut­ta mi­kään ei ol­lut aut­ta­nut. Omat mah­dol­li­suu­det oli­vat men­neet.

Täl­lai­seen ti­lan­tee­seen Jee­sus tu­lee ope­tus­lap­si­neen. äi­din hätä pur­kau­tuu huu­to­na: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Pa­ka­na­äi­ti osa­si kut­sua Jee­sus­ta pro­feet­to­jen en­nus­ta­ma­na Daa­vi­din Poi­ka­na. Mis­tä­hän hän oli saa­nut tä­män ym­mär­ryk­sen?

Evan­ke­liu­mis­ta voim­me lu­kea, et­tä Ty­rok­sen ja Si­do­nin alu­eil­ta oli läh­te­nyt ih­mi­siä kuun­te­le­maan Jee­sus­ta (Mark. 3:8). He oli­vat us­ko­neet ”suu au­ki” ja ker­to­neet us­kos­taan. Oli siis ole­mas­sa aut­ta­ja, joka voi aut­taa sil­loin­kin, kun mis­tään muu­al­ta apua ei löy­dy. äi­ti tuo hä­tän­sä Jee­suk­sel­le. Hän tun­nus­taa ole­van­sa täy­sin ar­mon va­ras­sa.

Jee­suk­sen vas­taus

Meis­tä saat­taa tun­tua mer­kil­li­sel­tä Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen avun tar­vit­si­jaan. Näyt­tää sil­tä, et­tä hän ei edes kuu­le äi­din hä­tä­huu­toa. Sil­tä se tun­tui ope­tus­lap­sis­ta­kin. He pyy­si­vät Jee­sus­ta te­ke­mään jo­ta­kin ti­lan­teen rat­kai­se­mi­sek­si. Jos Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen ti­lan­tee­seen tun­tuu ou­dol­ta, vie­lä kum­mal­li­sem­pi tun­tuu ole­van Jee­suk­sen vas­taus: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” äi­ti ei kuu­lu­nut Is­ra­e­lin kan­saan. Ei­kö Jee­suk­sen apu kuu­lu­nut­kaan hä­nel­le?

Jee­suk­sen tar­ken­ta­va vas­taus ei myös­kään tun­nu li­sää­vän äi­din mah­dol­li­suuk­sia saa­da apua. Jee­sus pu­huu lap­sis­ta ja koi­ran­pen­nuis­ta. Lei­pää ei pidä heit­tää koi­ran­pen­nuil­le vaan se kuu­luu lap­sil­le! äi­ti ym­mär­tää, et­tä koi­ran­pen­tu tar­koit­taa hän­tä.

äi­din us­ko

Us­ko on lu­jaa luot­ta­mus­ta (Hepr. 11:1). Us­ko ylit­tää jär­jen aset­ta­mat ra­jat. Hep­re­a­lais­kir­je ker­too Ab­ra­ha­min us­kos­ta. Hän luot­ti Ju­ma­laan niin vah­vas­ti, et­tä ”hän päät­te­li, et­tä Ju­ma­la ky­ke­nee jopa he­rät­tä­mään kuol­leen, ja niin hän sai poi­kan­sa ta­kai­sin” (Hepr. 11:19).

Jee­sus ko­et­te­li äi­din us­koa. äi­din vas­taus ker­too hel­lit­tä­mät­tö­mäs­tä us­kos­ta, joka tur­vau­tuu yk­sin Ju­ma­lan ar­moon. Lap­sen oi­keut­ta lei­pään hä­nel­lä ei ol­lut, mut­ta koi­ran­pe­ni­koi­den saa­mat lei­vän­mu­rut, ar­mo­pa­lat, riit­täi­si­vät hä­nel­le.

Jee­suk­sen tun­nus­tus

Ko­et­te­le­muk­sil­la on ai­kan­sa. Kul­ta ote­taan pois ah­jos­ta, kun kuo­na on pa­la­nut ja va­la­ja nä­kee puh­taan kul­lan pin­nas­sa oman ku­van­sa. äi­din us­ko ei hor­ju­nut ko­et­te­le­muk­sis­sa.

Jee­sus jou­tui nuh­te­le­maan ope­tus­lap­si­aan mo­net ker­rat us­kon vä­hyy­des­tä. Vain kak­si ker­taa Raa­mat­tu mai­nit­see Jee­suk­sen an­ta­neen tun­nus­tus­ta suu­res­ta us­kos­ta: täl­le pa­ka­na­äi­dil­le sekä toi­sel­le pa­ka­nal­le, Ka­per­nau­min sa­dan­pääl­li­köl­le, joka pyy­si ja sai avun pal­ve­li­jal­leen (Matt. 8:10).

Ju­ma­la on sekä van­hurs­kas et­tä lau­pi­as. Lut­her yh­dis­tää nämä Ju­ma­lan kak­si omi­nai­suut­ta: ”Ju­ma­lan täy­tyy jää­dä sii­nä sa­nas­san­sa van­hurs­kaak­si, et­tä sinä olet syn­ti­nen; siis­pä si­nun­kin so­pii käyt­tää hy­väk­se­si kaik­kien syn­tis­ten oi­keut­ta, jon­ka Ju­ma­la on heil­le an­ta­nut, ni­mit­täin syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta: näin sinä et ai­no­as­taan pe­ni­koi­den ta­paan saa syö­däk­se­si pöy­dän al­la ole­via mu­ru­ja, vaan olet myös­kin lap­si ja Ju­ma­la on si­nun oma­na­si.” (Kirk­ko­pos­til­la, Toi­nen paas­to­na­jan sun­nun­tai.)

Kan­nat­taa­han us­koa! Us­kol­le on lu­vat­tu sekä ajal­li­sen et­tä ian­kaik­ki­sen elä­män siu­naus.

Sep­po Jo­ke­lai­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.2.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 15:21–28

Bib­lia: Jee­sus läk­si siel­tä ja poik­ke­si Ty­ron ja Si­do­nin maan ää­riin. Ja kat­so, Ka­naa­ne­an vai­mo, joka niis­tä maan ää­ris­tä oli tul­lut, huu­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, Da­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua: mi­nun tyt­tä­re­ni vai­va­taan hir­mui­ses­ti per­ke­leel­tä. Mut­ta ei hän sa­naa­kaan hän­tä vas­tan­nut. Niin hä­nen ope­tus­lap­sen­sa tu­li­vat ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: eroi­ta hän­tä si­nus­tas; sil­lä hän huu­taa mei­dän jäl­keem­me. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: en ole minä lä­he­tet­ty, vaan ka­do­tet­tuin lam­mas­ten tykö Is­ra­e­lin huo­nees­ta. Mut­ta se tuli ja ku­mar­si hän­tä, sa­no­en: Her­ra, au­ta mi­nua. Niin hän vas­ta­ten sa­noi: ei ole so­ve­li­as ot­taa las­ten lei­pää ja heit­tää pe­ni­koil­le. Niin se vas­ta­si: tot­ta Her­ra, syö­vät kui­ten­kin pe­ni­kat­kin niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka hei­dän her­rain­sa pöy­däl­tä pu­too­vat. Sil­loin Jee­sus vas­ta­ten sa­noi hä­nel­le: oi vai­mo, suu­ri on si­nun us­kos, ta­pah­tu­koon si­nul­le niin­kuin sinä tah­dot. Ja hä­nen tyt­tä­ren­sä tuli sil­lä het­kel­lä ter­veek­si.

Raa­mat­tu 1992: Läh­det­ty­ään siel­tä Jee­sus meni Ty­rok­sen ja Si­do­nin seu­dul­le. Siel­lä muu­an ka­naa­ni­lai­nen nai­nen, sen seu­dun asu­kas, tuli ja huu­si: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Mut­ta hän ei vas­tan­nut nai­sel­le mi­tään. Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja pyy­si­vät: ”Tee hä­nel­le jo­ta­kin. Hän kul­kee pe­räs­säm­me ja huu­taa.” Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: ”Ei mi­nua ole lä­he­tet­ty mui­ta kuin Is­ra­e­lin kan­san ka­don­nei­ta lam­pai­ta var­ten.” Sil­ti nai­nen tuli lä­hem­mäs, heit­täy­tyi maa­han Jee­suk­sen eteen ja sa­noi: ”Her­ra, au­ta mi­nua!” Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ei ole oi­kein ot­taa lap­sil­ta lei­pä ja heit­tää se koi­ran­pe­ni­koil­le.” ”Ei ole­kaan, Her­ra”, vas­ta­si nai­nen, ”mut­ta saa­vat­han koi­rat­kin syö­dä isän­tän­sä pöy­däl­tä pu­toi­le­via pa­la­sia.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Suu­ri on si­nun us­ko­si, nai­nen! Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Sii­tä het­kes­tä ty­tär oli ter­ve.