Tä­män sun­nun­tain ai­he on kii­tol­li­suus. Voi­ko kii­tol­li­suut­ta ope­tel­la vai ovat­ko jot­kut vain luon­teel­taan her­kem­piä kiit­tä­mään pie­nis­tä­kin asi­ois­ta?

Tä­män sun­nun­tain Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min teks­ti ker­too Ju­ma­lan sa­lai­suu­des­ta ja sen tun­te­mi­ses­ta. Sa­lai­suu­det kiin­nos­ta­vat ih­mi­siä.

Mat­teus ker­too toi­saal­la Jee­suk­ses­ta, joka esi­mer­kik­si kiel­tää pa­ran­tu­nei­ta ih­mi­siä ker­to­mas­ta hä­nes­tä jul­ki­ses­ti (Matt. 12:16). Jee­sus myös käyt­ti tai­ta­vas­ti omia pa­ran­ta­mi­sih­mei­tä apu­naan saa­dak­seen ih­mi­siä sa­nan­kuu­loon. Mes­si­a­sen­nus­tuk­set pu­hui­vat myös kär­si­väs­tä Her­ran pal­ve­li­jas­ta, joka oli hil­jai­nen ja vaa­ti­ma­ton sekä hyl­jät­ty­jen ja sor­ret­tu­jen ys­tä­vä (Jes. 42:1–4, 53:7).

Ar­mo­nai­ka oli ohi

Jee­sus oli teh­nyt useim­mat voi­ma­te­kon­sa Ga­li­le­an kau­pun­geis­sa Ka­per­nau­mis­sa, Ko­ra­sis­sa ja Bet­sai­das­sa. Kau­pun­geis­sa oli kui­ten­kin hy­vin vä­hän pa­ran­nuk­sen­te­ki­jöi­tä. Ar­mo­nai­ka oli nyt näi­den kau­pun­kien koh­dal­ta ohi, ja Jee­sus va­lit­taa hei­dän paa­tu­nei­suut­taan. (Matt. 11:20–24.)

Näi­den ta­pah­tu­mien jäl­keen oli ai­ka py­säh­tyä ru­koi­le­maan. Jee­sus käy kah­den­kes­kis­tä vuo­ro­pu­he­lua tai­vaal­li­sen Isän kans­sa. Hei­dän kes­kus­te­lun­sa liit­tyy Ju­ma­lan suu­reen pe­las­tus­suun­ni­tel­maan.

Ru­kous­jak­so hui­pen­tuu sii­hen, et­tä Jee­sus il­moit­taa pe­las­tuk­sen ole­van tar­jol­la kai­kil­le työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mil­le, sel­lai­sil­le, jot­ka ha­lu­a­vat sen ot­taa vas­taan.

Vii­saus ei pe­las­ta

Jee­sus oli vii­sas ja tai­ta­va opet­ta­ja. Hän jou­tui mon­ta ker­taa ti­lan­tee­seen, jos­sa vas­tus­ta­jat yrit­ti­vät saa­da hä­net sa­nois­taan kiin­ni (Matt. 11:27–33). Jee­sus sel­vi­si näis­tä väit­te­lyis­tä ai­na voit­ta­ja­na. Hä­nen ope­tuk­sen­sa kes­ti­vät myös kriit­tis­tä tar­kas­te­lua.

Jee­suk­sen seu­raa­jil­la oli sama us­kon hen­ki. He tun­nus­ti­vat Jee­suk­sen ole­van Ju­ma­lan Poi­ka, ja us­koi­vat Jee­suk­sen sa­noi­hin. Pa­ran­nuk­seen liit­tyi ai­na myös ilo ja kii­tol­li­suus aut­ta­jaa koh­taan.

Jee­suk­sen suh­tau­tu­mi­nen apua pyy­tä­viin oli hy­vin ar­mol­li­nen. Us­koon liit­tyi sekä opil­li­nen yh­te­näi­syys et­tä Hen­gen yh­teys. Jee­sus kut­sui au­tu­aak­si ”hen­ges­sään köy­hiä, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta” (Matt. 5:3).

Vii­saus ei aut­ta­nut pe­las­tuk­ses­sa vaan pi­kem­min­kin ai­heut­ti pe­las­tus­ky­sy­myk­sis­sä kom­pas­te­lua. Täs­tä on esi­merk­ki­nä Ni­ko­de­mos, jon­ka kans­sa Jee­sus käy pit­kän kes­kus­te­lun sii­tä, mi­ten ih­mi­nen saa omak­seen ikui­sen elä­män. Ni­ko­de­mos ei saa us­kon avaa­mia sil­miä ei­kä hen­gen vii­saut­ta, vaan hän jää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­le. (Joh. 3:1–11.)

Jee­suk­sen kat­se

Us­kon heik­kou­des­sa on tur­val­lis­ta pa­la­ta yk­sin­ker­tai­siin pe­ru­sa­si­oi­hin, us­koa lap­sen­mie­li­ses­ti. Jee­sus kut­suu seu­raan­sa py­häl­lä sa­nal­laan.

Eh­tool­li­sel­le kut­sun sa­nat ovat lai­naus­ta evan­ke­liu­mi­teks­tis­täm­me (Matt. 11: 28): ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat.” Kut­sun jäl­keen Jee­sus ke­hot­taa: ”Kat­so­kaa mi­nua.”

Mitä nä­em­me Jee­suk­ses­sa? Kat­seet koh­taa­vat, sil­lä Jee­sus on kat­so­va myös mei­tä. Tun­nem­me­ko Ju­ma­lan suu­ren rak­kau­den? Jee­sus pu­huu, et­tä ”näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von” (Matt. 11:29).

Hy­vän sa­no­man, evan­ke­liu­min eteen­päin vie­mi­sek­si on Ju­ma­la kat­so­nut tar­peel­li­sek­si sää­tää so­vin­to­vi­ran (Kor. 5:18). Py­hän Hen­gen kaut­ta us­kon­saar­nas­sa to­teu­tuu pe­las­tuk­sen ih­me myös tänä päi­vä­nä.

Päi­vän teks­tis­sä Jee­sus pu­huu lo­puk­si ke­vy­es­tä kuor­mas­ta ja ris­tis­tä. Se var­mas­ti tar­koit­taa evan­ke­liu­min tuo­maa va­paut­ta, iloa ja rau­haa.

Kan­nat­taa lait­taa syn­tiä ja kuor­mia pois omal­ta­tun­nol­ta, sil­lä mat­kan­te­ko on sil­loin hel­pom­paa. Sil­loin on myös hel­pom­pi ol­la kii­tol­li­nen saa­mis­taan lah­jois­ta.

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 298.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Mira Nis­ka­saa­ri / Lu­ki­jan kuva

Evan­ke­liu­mi: Matt. 11: 25–30

Raa­mat­tu 1992

Tuo­hon ai­kaan Jee­sus ker­ran puh­ke­si pu­hu­maan ja sa­noi:

”Minä ylis­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, sii­tä et­tä olet sa­lan­nut tä­män vii­sail­ta ja op­pi­neil­ta mut­ta il­moit­ta­nut sen lap­sen­mie­li­sil­le. Näin sinä, Isä, olet hy­väk­si näh­nyt.

Kai­ken on Isä­ni an­ta­nut mi­nun hal­tuu­ni. Poi­kaa ei tun­ne ku­kaan muu kuin Isä ei­kä Isää ku­kaan muu kuin Poi­ka ja se, jol­le Poi­ka tah­too hä­net il­moit­taa.

Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt.”

Bib­lia

Sil­lä ajal­la vas­ta­si Je­sus ja sa­noi: minä kii­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, et­täs olet kät­ke­nyt nä­mät vii­sail­ta ja toi­mel­li­sil­ta, ja olet ne il­moit­ta­nut pie­nil­le. To­sin Isä, sil­lä niin oli si­nun hyvä tah­tos. Kaik­ki ovat mi­nul­le an­ne­tut mi­nun Isäl­tä­ni, ja ei ken­kään tun­ne Poi­kaa, mut­ta Isä; ei­kä Isää tun­ne yk­si­kään, mut­ta Poi­ka, ja ke­nel­le ikä­nä Poi­ka tah­too sen il­moit­taa. Tul­kaat mi­nun ty­kö­ni kaik­ki, jot­ka työ­tä teet­te ja olet­te ras­kau­te­tut, ja minä tah­don tei­tä vir­voit­taa. Ot­ta­kaat mi­nun ikee­ni tei­dän pääl­len­ne, ja op­pi­kaat mi­nus­ta, et­tä minä olen si­viä ja nöy­rä sy­dä­mes­tä: ja te löy­dät­te le­von tei­dän sie­luil­len­ne; Sil­lä mi­nun ikee­ni on so­ve­li­as ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­viä.