Jee­suk­sen kär­si­mys­tä seu­ra­si on­ni ja ilo kai­kil­le hä­neen us­ko­vil­le.

Pää­si­äi­sen jäl­kei­sen kol­man­nen sun­nun­tain ni­mi­tys Ju­bi­la­te ku­vaa pää­si­äi­sa­jan luon­net­ta. Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta saa juh­lia to­teu­tu­nut­ta Va­pah­ta­jan ylös­nou­se­mus­ta ja voit­toa kuo­le­mas­ta.

Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat ete­ni­vät tar­kas­ti pro­feet­to­jen en­nus­tus­ten mu­kai­ses­ti. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­ro­taan, kuin­ka Jee­sus en­nus­ti ope­tus­lap­sil­le tu­le­viin päi­viin ala­ku­loa ja mur­het­ta.

En­nus­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta ope­tus­lap­set ko­ki­vat jär­ky­tyk­sen, kun heil­le ra­kas Jee­sus otet­tiin kiin­ni ja tuo­mit­tiin kan­san edes­sä huu­to­ää­nes­tyk­sel­lä. Ope­tus­lap­set ei­vät osan­neet kat­soa eteen­päin Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man jäl­keen. Päin­vas­toin kaik­ki toi­vo näyt­ti ole­van me­ne­tet­ty.

Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen so­vi­tus­työ kir­kas­tui ope­tus­lap­sil­le. Jee­suk­sen kär­si­mys­tie ei päät­ty­nyt­kään kuo­le­maan vaan rie­mul­li­seen ylös­nou­se­muk­seen. Se on us­ko­vien suu­rin ilon ja on­nen läh­de täs­sä ja tu­le­vas­sa elä­mäs­sä. Juu­ri tämä on päi­vän teks­tin ydin­sa­no­ma.

Vai­kea aja­tus

Jee­sus jät­ti ope­tus­lap­sil­le jää­hy­väi­siä: “Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen” (Joh.16:17). Sa­noil­laan hän viit­ta­si lä­hes­ty­vään kuo­le­maan­sa ja sii­hen päi­vään, kun hän tu­lee toi­sen ker­ran nou­ta­maan oman­sa.

Kun ih­mi­set hy­väs­te­le­vät lä­hei­si­ään, he toi­vo­vat nä­ke­vän­sä jäl­leen. Psal­mis­sa 39 ku­va­taan elä­män ly­hyyt­tä: “Vain kou­ral­li­sen päi­viä sinä an­noit mi­nul­le.”

Tie­toi­suus elä­män ka­to­a­vai­suu­des­ta on ki­peä. On vai­ke­aa edes aja­tuk­sen ta­sol­la ku­vi­tel­la lä­hei­ses­tä luo­pu­mis­ta. Myös oman elä­män päät­ty­mi­sen ajat­te­le­mi­nen voi ah­dis­taa.

Paa­va­li kir­kas­taa tär­keim­män: “Kris­tus on mi­nul­le elä­mä ja kuo­le­ma mi­nul­le voit­to” (Fil. 1:21). Ju­ma­lan Poi­ka oli ker­ran ih­mi­se­nä tääl­lä maan pääl­lä. Hän saar­na­si, pa­ran­si ja opet­ti. Jee­suk­sen ai­ka maan pääl­lä oli kui­ten­kin ly­hyt.

Kat­se eteen­päin

Jee­sus jat­koi pu­het­ta pois­me­nos­taan, ja ope­tus­lap­set kä­vi­vät le­vot­to­mik­si. He al­koi­vat kes­kus­tel­la kes­ke­nään ei­vät­kä us­kal­ta­neet ky­syä suo­raan Jee­suk­sel­ta, mitä tämä pu­heel­laan tar­koit­ti.

Jee­sus huo­ma­si sen ja al­koi loh­dut­taa hei­tä ver­tauk­sel­la. Hän ot­ti ver­taus­ku­vak­si syn­nyt­tä­vän äi­din. Syn­nyt­tä­jä unoh­taa pian ki­vun syn­ny­tyk­sen jäl­keen, ja sy­dä­men täyt­tää ilo syn­ty­nees­tä pie­no­kai­ses­ta. Jee­sus ha­lu­si ver­tauk­sel­laan ko­ros­taa sitä, et­tä elä­mä maan pääl­lä on ly­hyt ian­kaik­ki­suu­teen ver­rat­tu­na. Sik­si kan­nat­taa koh­dis­taa kat­se tu­le­vaan.

Tai­vaas­sa ku­kaan ei muis­ta en­tis­tä elä­mää. Jee­sus sa­noi: “Tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää.” Siel­lä olem­me pe­ril­lä oi­ke­as­sa ko­dis­sam­me.

Us­ko­vai­set ko­ke­vat usein vie­raut­ta ja muu­ka­lai­suut­ta. Kai­puu on oi­ke­aan ko­tiin, tai­vaa­seen.

Jee­sus ei lu­van­nut omil­leen help­poa elä­mää. Ju­ma­lan lap­si jou­tuu koh­taa­maan ilon li­säk­si myös su­rua. Us­ko­vai­nen ko­kee vie­raut­ta maan pääl­lä. Jee­suk­sen sa­nat loh­dut­ta­vat: En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len luok­sen­ne” (Joh. 14:18).

Jee­sus tu­lee nou­ta­maan

Va­pah­ta­ja on lu­van­nut omil­leen: “Minä me­nen val­mis­ta­maan teil­le si­jaa, mut­ta tu­len sit­ten ta­kai­sin ja nou­dan tei­dät luok­se­ni, jot­ta sai­sit­te ol­la siel­lä mis­sä minä olen” (Joh. 14:3).

Ju­ma­lan lap­si saa luot­taa Jee­suk­sen lu­pauk­seen. Hän saa iloi­ta maan pääl­lä kai­kes­ta hy­väs­tä, min­kä Ju­ma­la on lah­joit­ta­nut. Mi­kään ka­to­a­va ei saa kui­ten­kaan tul­la niin tär­ke­äk­si, et­tä ih­mi­nen hyl­kää us­kon. Jo­han­nes kir­joit­taa: “Maa­il­ma hi­moi­neen ka­to­aa, mut­ta se, joka te­kee Ju­ma­lan tah­don, py­syy iä­ti” (1. Joh. 2:17).

Va­pah­ta­ja lu­pa­si omil­leen: “Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.” (Joh. 16:23.)

“Sinä päi­vä­nä” viit­taa sii­hen päi­vään, jol­loin Her­ra tu­lee kun­ni­as­saan nou­ta­maan omi­aan. Sil­loin nou­de­tut saa­vat kat­soa Va­pah­ta­jaam­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Tääl­lä ajas­sa nous­seet ky­sy­myk­set saa­vat vas­tauk­sen, ei­kä mi­tään enää puu­tu.

Teks­ti: Vil­le Lai­va­maa

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.5.2019

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:16–23

RAA­MAT­TU 1992:

Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen.”

Jot­kut ope­tus­lap­sis­ta ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Mitä hän oi­kein tar­koit­taa sa­no­es­saan: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? Ja mitä hän tar­koit­taa, kun sa­noo me­ne­vän­sä Isän luo?”

”Mik­si hän pu­huu vä­häs­tä ajas­ta?” he ih­met­te­li­vät. ”Ei hä­nen pu­het­taan ym­mär­rä.”

Jee­sus huo­ma­si, et­tä hei­dän teki mie­li ky­syä hä­nel­tä. Hän sa­noi heil­le:

”Sekö tei­tä as­kar­rut­taa, et­tä sa­noin: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: te saat­te it­keä ja va­lit­taa, mut­ta maa­il­ma iloit­see. Te jou­dut­te mu­reh­ti­maan, mut­ta tus­kan­ne muut­tuu ilok­si. Nai­nen, joka syn­nyt­tää, tun­tee tus­kaa, kun hä­nen het­ken­sä koit­taa. Mut­ta kun lap­si on syn­ty­nyt, äi­ti ei enää muis­ta ki­pu­jaan vaan iloit­see sii­tä, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Te­kin tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, ja sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää. Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.”

BIB­LIA:

Vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä me­nen Isä­ni tykö.

Niin muu­ta­mat hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa pu­hui­vat kes­ke­nän­sä: mikä se on, kuin hän sa­noo meil­le: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun, ja: minä me­nen Isän tykö?

Niin he sa­noi­vat: mikä se on, kuin hän sa­noo: vä­hän ajan pe­räs­tä? Em­me tie­dä, mitä hän pu­huu.

Niin Je­sus ym­mär­si, et­tä he tah­toi­vat ky­syä hä­nel­tä, ja sa­noi heil­le: sitä te ky­syt­te kes­ke­nän­ne, et­tä minä sa­noin: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: tei­dän pi­tää it­ke­män ja par­ku­man, mut­ta maa­il­ma iloit­see: te tu­let­te mur­heel­li­sik­si, mut­ta tei­dän mur­heen­ne kään­ne­tään ilok­si. Kuin vai­mo syn­nyt­tää, niin hä­nel­lä on kipu, sil­lä hä­nen het­ken­sä tuli; mut­ta kuin hän on lap­sen syn­nyt­tä­nyt, niin ei hän enään muis­ta vai­vaan­sa ilon täh­den, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan.

Niin teil­lä on myös nyt mur­he; mut­ta minä tah­don tei­tä jäl­len­sä näh­dä, ja tei­dän sy­dä­men­ne on iloit­se­va, ja ei ke­nen­kään pidä tei­dän ilo­an­ne teil­tä ot­ta­man pois.

Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le.