JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Ydin on ylös­nou­se­muk­ses­sa

Päivämies
Sana sunnuntaiksi
12.5.2019 6.42

Juttua muokattu:

23.12. 02:44
2019122302443420190512064200

Jee­suk­sen kär­si­mys­tä seu­ra­si on­ni ja ilo kai­kil­le hä­neen us­ko­vil­le.

Pää­si­äi­sen jäl­kei­sen kol­man­nen sun­nun­tain ni­mi­tys Ju­bi­la­te ku­vaa pää­si­äi­sa­jan luon­net­ta. Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta saa juh­lia to­teu­tu­nut­ta Va­pah­ta­jan ylös­nou­se­mus­ta ja voit­toa kuo­le­mas­ta.

Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat ete­ni­vät tar­kas­ti pro­feet­to­jen en­nus­tus­ten mu­kai­ses­ti. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­ro­taan, kuin­ka Jee­sus en­nus­ti ope­tus­lap­sil­le tu­le­viin päi­viin ala­ku­loa ja mur­het­ta.

En­nus­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta ope­tus­lap­set ko­ki­vat jär­ky­tyk­sen, kun heil­le ra­kas Jee­sus otet­tiin kiin­ni ja tuo­mit­tiin kan­san edes­sä huu­to­ää­nes­tyk­sel­lä. Ope­tus­lap­set ei­vät osan­neet kat­soa eteen­päin Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man jäl­keen. Päin­vas­toin kaik­ki toi­vo näyt­ti ole­van me­ne­tet­ty.

Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen so­vi­tus­työ kir­kas­tui ope­tus­lap­sil­le. Jee­suk­sen kär­si­mys­tie ei päät­ty­nyt­kään kuo­le­maan vaan rie­mul­li­seen ylös­nou­se­muk­seen. Se on us­ko­vien suu­rin ilon ja on­nen läh­de täs­sä ja tu­le­vas­sa elä­mäs­sä. Juu­ri tämä on päi­vän teks­tin ydin­sa­no­ma.

Vai­kea aja­tus

Jee­sus jät­ti ope­tus­lap­sil­le jää­hy­väi­siä: “Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen” (Joh.16:17). Sa­noil­laan hän viit­ta­si lä­hes­ty­vään kuo­le­maan­sa ja sii­hen päi­vään, kun hän tu­lee toi­sen ker­ran nou­ta­maan oman­sa.

Kun ih­mi­set hy­väs­te­le­vät lä­hei­si­ään, he toi­vo­vat nä­ke­vän­sä jäl­leen. Psal­mis­sa 39 ku­va­taan elä­män ly­hyyt­tä: “Vain kou­ral­li­sen päi­viä sinä an­noit mi­nul­le.”

Tie­toi­suus elä­män ka­to­a­vai­suu­des­ta on ki­peä. On vai­ke­aa edes aja­tuk­sen ta­sol­la ku­vi­tel­la lä­hei­ses­tä luo­pu­mis­ta. Myös oman elä­män päät­ty­mi­sen ajat­te­le­mi­nen voi ah­dis­taa.

Paa­va­li kir­kas­taa tär­keim­män: “Kris­tus on mi­nul­le elä­mä ja kuo­le­ma mi­nul­le voit­to” (Fil. 1:21). Ju­ma­lan Poi­ka oli ker­ran ih­mi­se­nä tääl­lä maan pääl­lä. Hän saar­na­si, pa­ran­si ja opet­ti. Jee­suk­sen ai­ka maan pääl­lä oli kui­ten­kin ly­hyt.

Kat­se eteen­päin

Jee­sus jat­koi pu­het­ta pois­me­nos­taan, ja ope­tus­lap­set kä­vi­vät le­vot­to­mik­si. He al­koi­vat kes­kus­tel­la kes­ke­nään ei­vät­kä us­kal­ta­neet ky­syä suo­raan Jee­suk­sel­ta, mitä tämä pu­heel­laan tar­koit­ti.

Jee­sus huo­ma­si sen ja al­koi loh­dut­taa hei­tä ver­tauk­sel­la. Hän ot­ti ver­taus­ku­vak­si syn­nyt­tä­vän äi­din. Syn­nyt­tä­jä unoh­taa pian ki­vun syn­ny­tyk­sen jäl­keen, ja sy­dä­men täyt­tää ilo syn­ty­nees­tä pie­no­kai­ses­ta. Jee­sus ha­lu­si ver­tauk­sel­laan ko­ros­taa sitä, et­tä elä­mä maan pääl­lä on ly­hyt ian­kaik­ki­suu­teen ver­rat­tu­na. Sik­si kan­nat­taa koh­dis­taa kat­se tu­le­vaan.

Tai­vaas­sa ku­kaan ei muis­ta en­tis­tä elä­mää. Jee­sus sa­noi: “Tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää.” Siel­lä olem­me pe­ril­lä oi­ke­as­sa ko­dis­sam­me.

Us­ko­vai­set ko­ke­vat usein vie­raut­ta ja muu­ka­lai­suut­ta. Kai­puu on oi­ke­aan ko­tiin, tai­vaa­seen.

Jee­sus ei lu­van­nut omil­leen help­poa elä­mää. Ju­ma­lan lap­si jou­tuu koh­taa­maan ilon li­säk­si myös su­rua. Us­ko­vai­nen ko­kee vie­raut­ta maan pääl­lä. Jee­suk­sen sa­nat loh­dut­ta­vat: En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len luok­sen­ne” (Joh. 14:18).

Jee­sus tu­lee nou­ta­maan

Va­pah­ta­ja on lu­van­nut omil­leen: “Minä me­nen val­mis­ta­maan teil­le si­jaa, mut­ta tu­len sit­ten ta­kai­sin ja nou­dan tei­dät luok­se­ni, jot­ta sai­sit­te ol­la siel­lä mis­sä minä olen” (Joh. 14:3).

Ju­ma­lan lap­si saa luot­taa Jee­suk­sen lu­pauk­seen. Hän saa iloi­ta maan pääl­lä kai­kes­ta hy­väs­tä, min­kä Ju­ma­la on lah­joit­ta­nut. Mi­kään ka­to­a­va ei saa kui­ten­kaan tul­la niin tär­ke­äk­si, et­tä ih­mi­nen hyl­kää us­kon. Jo­han­nes kir­joit­taa: “Maa­il­ma hi­moi­neen ka­to­aa, mut­ta se, joka te­kee Ju­ma­lan tah­don, py­syy iä­ti” (1. Joh. 2:17).

Va­pah­ta­ja lu­pa­si omil­leen: “Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.” (Joh. 16:23.)

“Sinä päi­vä­nä” viit­taa sii­hen päi­vään, jol­loin Her­ra tu­lee kun­ni­as­saan nou­ta­maan omi­aan. Sil­loin nou­de­tut saa­vat kat­soa Va­pah­ta­jaam­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Tääl­lä ajas­sa nous­seet ky­sy­myk­set saa­vat vas­tauk­sen, ei­kä mi­tään enää puu­tu.

Teks­ti: Vil­le Lai­va­maa

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.5.2019

Evan­ke­liu­mi: Joh. 16:16–23

RAA­MAT­TU 1992:

Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen.”

Jot­kut ope­tus­lap­sis­ta ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Mitä hän oi­kein tar­koit­taa sa­no­es­saan: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? Ja mitä hän tar­koit­taa, kun sa­noo me­ne­vän­sä Isän luo?”

”Mik­si hän pu­huu vä­häs­tä ajas­ta?” he ih­met­te­li­vät. ”Ei hä­nen pu­het­taan ym­mär­rä.”

Jee­sus huo­ma­si, et­tä hei­dän teki mie­li ky­syä hä­nel­tä. Hän sa­noi heil­le:

”Sekö tei­tä as­kar­rut­taa, et­tä sa­noin: ’Vie­lä vä­hän ai­kaa, et­te­kä te näe mi­nua, taas vä­hän ai­kaa, ja te nä­et­te mi­nut jäl­leen’? To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: te saat­te it­keä ja va­lit­taa, mut­ta maa­il­ma iloit­see. Te jou­dut­te mu­reh­ti­maan, mut­ta tus­kan­ne muut­tuu ilok­si. Nai­nen, joka syn­nyt­tää, tun­tee tus­kaa, kun hä­nen het­ken­sä koit­taa. Mut­ta kun lap­si on syn­ty­nyt, äi­ti ei enää muis­ta ki­pu­jaan vaan iloit­see sii­tä, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan. Te­kin tun­net­te nyt tus­kaa, mut­ta minä näen tei­dät vie­lä uu­del­leen, ja sil­loin tei­dän sy­dä­men­ne täyt­tää ilo, jota ei ku­kaan voi teil­tä riis­tää. Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.”

BIB­LIA:

Vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä me­nen Isä­ni tykö.

Niin muu­ta­mat hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa pu­hui­vat kes­ke­nän­sä: mikä se on, kuin hän sa­noo meil­le: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun, ja: minä me­nen Isän tykö?

Niin he sa­noi­vat: mikä se on, kuin hän sa­noo: vä­hän ajan pe­räs­tä? Em­me tie­dä, mitä hän pu­huu.

Niin Je­sus ym­mär­si, et­tä he tah­toi­vat ky­syä hä­nel­tä, ja sa­noi heil­le: sitä te ky­syt­te kes­ke­nän­ne, et­tä minä sa­noin: vä­hän ajan pe­räs­tä ja et­te näe mi­nua, ja taas vä­hän ajan pe­räs­tä ja te nä­et­te mi­nun. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: tei­dän pi­tää it­ke­män ja par­ku­man, mut­ta maa­il­ma iloit­see: te tu­let­te mur­heel­li­sik­si, mut­ta tei­dän mur­heen­ne kään­ne­tään ilok­si. Kuin vai­mo syn­nyt­tää, niin hä­nel­lä on kipu, sil­lä hä­nen het­ken­sä tuli; mut­ta kuin hän on lap­sen syn­nyt­tä­nyt, niin ei hän enään muis­ta vai­vaan­sa ilon täh­den, et­tä ih­mi­nen on syn­ty­nyt maa­il­maan.

Niin teil­lä on myös nyt mur­he; mut­ta minä tah­don tei­tä jäl­len­sä näh­dä, ja tei­dän sy­dä­men­ne on iloit­se­va, ja ei ke­nen­kään pidä tei­dän ilo­an­ne teil­tä ot­ta­man pois.

Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le.

5.8.2020

Ju­ma­lan sana on te­rä­väm­pi kuin mi­kään kak­si­te­räi­nen miek­ka, se is­kee sy­vään ja viil­tää hal­ki sie­lun ja hen­gen, ni­ve­let ja lui­den yti­met, se pal­jas­taa si­sim­mät ai­keem­me ja aja­tuk­sem­me. Hepr. 4:12

Viikon kysymys