Ju­han­nus­päi­vä on Suo­men li­pun päi­vä sekä Jo­han­nes Kas­ta­jan syn­ty­mä­päi­vä. Ju­han­nus­päi­vään ajoit­tuu myös kes­ki­päi­vän­sei­saus, eli se on vuo­den pi­sin päi­vä.

Kris­til­li­ses­sä kirk­ko­kun­nas­sa ju­han­nus on omis­tet­tu Jo­han­nes Kas­ta­jal­le, jon­ka mu­kaan ju­han­nus on ni­met­ty. Ju­han­nus­ta on vie­tet­ty Jo­han­nes Kas­ta­jan syn­ty­mä­päi­vä­nä jo 400-lu­vun al­ku­puo­lel­ta läh­tien. Jo­han­nes-nimi tar­koit­taa ”Ju­ma­la on ar­mol­li­nen”.

Suo­men li­pun päi­vä on vi­ral­li­nen li­pu­tus­päi­vä. Lip­pu nos­te­taan sal­koon ju­han­nu­saat­to­na kel­lo 18 ja las­ke­taan ju­han­nus­päi­vä­nä kel­lo 21.

Ju­han­nuk­se­na SRK:n lei­ri­kes­kuk­sis­sa vie­te­tään ju­han­nus­seu­ro­ja, joi­hin on kai­kil­la va­paa pää­sy. Ju­han­nus­seu­rat jär­jes­te­tään Rau­ti­o­saa­ren-, Sii­ka­tör­män-, Kal­li­on-, Han­ka­sal­men-, ja Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­sis­sa.

Suo­ma­lai­ses­sa pe­rin­tees­sä ju­han­nus­ta vie­te­tään myös luon­non juh­la­na; ih­mi­set saat­ta­vat ko­ris­taa oven­pie­let ju­han­nus­koi­vuil­la, ja polt­taa ju­han­nu­saat­toil­ta­na ju­han­nus­kok­ko­ja, joi­den on en­nen mui­noin us­kot­tu kar­kot­ta­van pa­ho­ja hen­kiä.

Ju­han­nus­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti (Luuk. 1: 57–66)

Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa.

Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.