Si­ni­sen het­ken sii­vit­tä­mä­nä kirk­ko­kan­sa nou­see rin­net­tä ylös ja avaa pai­na­van oven. Olem­me Ah­lai­sis­sa, yh­des­sä Po­rin kir­kois­ta. Kii­ras­tors­tain mes­su on al­ka­mas­sa.

Mes­sua aloit­te­lee pas­to­ri Al­bert Ha­lo­nen. Pui­nen ris­tiin­nau­lit­tu Jee­sus on jo kal­lis­ta­nut pään­sä kir­kon etuo­san sei­nus­tal­la, mut­ta me kuu­lem­me sitä edel­tä­vis­tä vai­heis­ta. Ik­ku­noi­den ta­ka­na var­hai­sen ke­vään il­ta pi­me­nee sitä mu­kaa kun Jee­sus as­te­lee koh­ti ris­tin tien tai­te­koh­taa, pi­meyt­tä ja tus­kaa.

Ha­lo­nen ker­too, mi­ten Jee­sus oli ko­koon­tu­nut ope­tus­lap­sien­sa kans­sa vii­mei­sel­le ate­ri­al­le. Jee­sus tie­si tu­le­vas­ta, mut­ta ope­tus­lap­set saat­toi­vat vain aa­vis­taa, mitä oli edes­sä. Tus­kin he ai­van ym­mär­si­vät, mik­si oli käy­vä ku­ten kä­vi­si.

Ku­ten ope­tus­lap­sil­la, meil­lä­kin voi ol­la epäi­lyk­siä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­ta,

kun koh­taam­me oman elä­mäm­me suu­ria muu­tok­sia ja tait­tei­ta,

Al­bert Ha­lo­nen ver­taa. Moni asia kir­kas­tuu vas­ta jäl­keen­päin.

Jee­sus tun­si Ju­ma­lan suun­ni­tel­man ja sen vält­tä­mät­tö­myy­den. Syn­neis­tä en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen tu­li­si so­vi­tet­tua hir­vit­tä­väl­lä ris­tin­kuo­le­mal­la. Ris­til­lä kär­sit­tiin mi­nun syn­ti­ni ja hen­ki­lö­koh­tai­set rik­ko­muk­se­ni sa­moin kuin kaik­kien mui­den­kin. Kun Jee­sus kär­si ruu­miis­saan kuo­le­man tus­kaa ja mu­ser­ta­vaa ki­pua, oli hä­nen sa­mal­la otet­ta­va pääl­leen kaik­ki maa­il­man vää­ryys. Jee­suk­sen täyt­ti tätä etu­kä­teen aja­tel­les­saan kau­hu ja tus­ka, ku­ten Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan.

Ehtoollisella saamme tuntea uuden liiton voiman, täydellisen sovitustyön.

Me­kin ko­koon­num­me ate­ri­oi­maan. Kir­kon etuo­sas­sa on kyl­mä, mut­ta eh­tool­li­nen saa läm­mit­tää mie­liä. Pui­nen Kris­tus riip­puu ris­til­lä. Us­kon kaut­ta näky on kau­nis, pas­to­ri oli juu­ri muis­tut­ta­nut, sil­lä sii­nä on pe­las­tuk­sem­me ja port­tim­me au­tuu­teen.

Mes­sun lo­pul­la pu­e­taan alt­ta­ri mus­tiin, sam­mu­te­taan ope­tus­las­ten kynt­ti­lät ja vii­mein is­tum­me sy­si­pi­me­äs­sä kir­kos­sa. Vain Jee­suk­sen kynt­ti­lä pa­laa edes­sä. Sen lois­tee­seen kat­se kiin­nit­tyy, kun kaik­ki muu ym­pä­ril­läm­me on hä­mär­ty­nyt. Sai­si­pa Jee­suk­sen valo joh­dat­taa mei­tä hal­ki pää­si­säi­sen, hal­ki elä­mäm­me.

Messun lopulla riisuttu alttari ja pimeys puhuttelevat – olemme astuneet ristin tielle.