Mik­ko Pät­si on 60-vuo­ti­as met­su­riy­rit­tä­jä ja hir­si­ra­ken­ta­ja. Hän syn­tyi ne­li­lap­si­sen per­heen ai­no­ak­si po­jak­si kol­men sis­kon vä­liin. Koti ei ol­lut us­ko­vai­nen koti, mut­ta lä­hel­lä asu­va mum­mo oli us­ko­vai­nen. Kun Pät­si oli 7-vuo­ti­as, per­he muut­ti mum­mo­laan. Pät­sin nuk­ku­ma­paik­ka oli pir­tis­sä, ja hä­nen mie­leen­sä jäi mo­net il­ta­ru­kouk­set ja Sii­o­nin lau­lut, joi­ta mum­mo il­tai­sin lau­le­li. Mum­mon kyl­vä­mä sie­men sai itää ja Pät­si sai pa­ran­nuk­sen ar­mon ai­kui­si­äl­lä.

Kä­sil­lä te­ke­mi­nen tuo iloa

Ai­ka­naan Pät­sis­tä tuli isän­tä ta­loon ja lyp­sy­kar­ja­ti­lal­li­nen, kun­nes vuon­na 1993 hä­nen elä­mä­nu­ran­sa suun­tau­tui ko­ko­naan puun ym­pä­ril­le: en­sin hän teki hak­kui­ta omas­sa ja vie­rai­den­kin met­sis­sä ja siir­tyi myö­hem­min hir­si­kurs­sin myö­tä hir­si­ra­ken­ta­mi­seen. Vuo­des­ta 1996 Pät­si on teh­nyt met­su­rin ja hir­si­ra­ken­ta­jan töi­tä omas­sa yri­tyk­ses­sään.

Hir­si­ra­ken­ta­jan työ tuo Pät­sil­le iloa. Pät­sin mot­to­na on­kin, et­tä työ on ih­mi­sen ilo. Kun suu­rin osa elä­mää on ar­kea, ar­jen pi­tää ol­la mu­ka­vaa. Mie­lui­sas­sa työs­sä ar­ki on sitä. Pät­si ko­kee ole­van­sa etuo­i­keu­tet­tu, kun saa läh­teä työ­hön, ei­kä koe ole­van­sa pa­ko­tet­tu te­ke­mään sitä. Hän naut­tii kä­sil­lä te­ke­mi­ses­tä ja työs­tä, joka nä­kyy. Hän voi pit­käl­ti suun­ni­tel­la te­ke­mi­sen­sä niin met­säs­sä kuin hir­si­ra­ken­nuk­sel­la. Ra­ken­ta­mi­nen ei lopu kos­kaan.

Pät­si on käy­nyt vä­lis­sä reis­su­tois­sä­kin: ol­lut viik­ko­ja pois ko­toa ra­ken­ta­mas­sa hir­si­mök­ke­jä.

– Siel­lä ai­ka lail­la kes­kit­tyy te­ke­mi­seen, ei­kä mie­ti ko­ti­jouk­ko­ja. Tu­lee teh­tyä pit­kiä päi­viä. Tie­tys­ti soit­te­len ko­tiin Sal­lal­le.

Luo­vaa ra­ken­ta­mis­ta ja hak­kuu­työ­tä

Pe­rin­ne­hir­si­ra­ken­ta­mi­nen on luo­vaa kä­si­työ­tä. Työ­ka­lui­na Pät­sil­lä on pel­kät kä­si­työ­ka­lut ja trak­to­rin nos­tu­ri. Työn jäl­jen hän vii­meis­te­lee pii­lu­kir­veel­lä. Jo­kai­nen sei­näl­lä ole­va hir­si on oman­lai­sen­sa. Tyvi ja lat­va vuo­rot­te­le­vat. On ma­ta­lam­pia ja kor­ke­am­pia hir­siä. Kul­le­kin löy­tyy paik­kan­sa. Ne ovat saa­neet jo met­säs­sä mer­kin­nän pää­hän­sä, mi­hin ovat me­nos­sa. Pui­ta kaa­ta­es­saan Pät­si nä­kee ko­ko­nai­suu­den val­mii­na. Sei­nän nous­tes­sa hän ajat­te­lee jo pari ker­ros­ta kor­ke­am­mal­le ja miet­tii seu­raa­via hir­siä. On­ko se sitä luo­vuut­ta?

Kun Pät­si as­te­lee hak­kuu­töi­hin var­sin­kin har­ven­nus­hak­kuu­a­lu­eel­le, hän ko­kee, et­tä se­kin työ on luo­vaa työ­tä. Rai­vaus­sa­han kans­sa tou­hu­tes­sa hän kat­se­lee kym­me­nen vuo­den pää­hän, mi­ten mis­tä­kin tai­mes­ta ke­hit­tyy upea hir­si­puu.

– Tai sit­ten näen, mi­ten tuos­ta lat­van­sa vaih­ta­nees­ta ja koi­vun piis­kaa­mas­ta ali­kas­vu­kuu­ses­ta ei tule mi­tään, ja si­val­lan sen poik­ki ja an­nan vie­rei­sen koi­vun kas­vaa, Pät­si ki­teyt­tää.

Yrit­tä­jän työn va­paut­ta ja vas­tuu­ta

Las­ten van­hem­pa­na Pät­si tun­tee tyy­ty­väi­syyt­tä sii­tä, et­tä on voi­nut ot­taa lap­sia mu­kaan­sa töi­hin, met­sä­töi­hin­kin. Jo­kai­nen lap­si on leik­ki­nyt leik­ke­jän­sä ko­ti­pi­han hir­si­maal­la. Pak­sun lu­men ajat ku­lu­vat juu­ri hir­si­töi­tä teh­des­sä. Siel­lä on tul­lut syö­tyä mo­net las­tui­set lei­vät ja piz­zat yh­des­sä las­ten kans­sa. Siel­lä on ra­ken­net­tu mo­net ma­jat, ja ku­kin vuo­rol­laan on saa­nut pol­ven­sa au­ki park­kuu­rau­dal­la!

– Yrit­tä­jä­nä mah­dol­li­suus vilp­piin oli­si help­po. Asi­a­kas on muu­ta­man ker­ran ha­lun­nut mak­saa työn il­man ve­ro­ja. On ve­don­nut, mi­ten kum­pi­kin asi­as­ta hyö­tyi­si. Us­ko­vai­se­na on kui­ten­kin ol­lut halu kuun­nel­la oman­tun­non ään­tä.

Pät­sin työ on fyy­si­ses­ti ras­kas­ta.

– Pai­ta kas­tuu jo aa­mul­la, ja sii­tä­hän minä tyk­kään! Pät­si to­te­aa.

– Sil­ti oli­si hyvä har­ras­taa muu­ta­kin lii­kun­taa. Osa työs­tä on mel­ko yk­si­puo­lis­ta, esi­mer­kik­si sei­nän pii­lu­a­mi­nen, jol­loin ve­nyt­te­ly on tosi tär­ke­ää, et­tei ju­mi­tu.

Luot­ta­mus­ta Luo­jaan ko­et­te­le­muk­sis­sa

Pät­sin mie­leen on jää­nyt mon­ta mu­ka­vaa muis­toa mat­kan var­rel­ta ja ko­et­te­le­muk­si­a­kin. Ker­ran voi­mat ei­vät riit­tä­neet säh­kö­lin­jal­le päin kal­lel­laan ole­van puun kaa­ta­mi­seen oi­ke­aan suun­taan.

– Kak­si tun­tia ähel­sin voi­ma­kan­kien kans­sa, kun­nes lo­pul­ta ras­kaas­ti huo­kais­tu­a­ni ja ää­neen ru­koil­tu­a­ni­kin tuu­li pu­hal­si pe­tä­jän nu­rin oi­ke­aan suun­taan, ja Po­si­on kun­nan säh­köt ei­vät kat­ken­neet.

Mo­net seu­ra­pu­heet ja raa­mat­tu­luo­kan ai­heet Pät­si on miet­ti­nyt met­sä­töis­sä tai tai­mien is­tu­tus­hom­mis­sa. Pät­si on sai­ras­ta­nut yli kym­me­nen vuot­ta pa­ran­tu­ma­ton­ta ää­reis­her­mos­ton rap­peu­maa, ja se on aset­ta­nut te­ke­mi­sel­le ra­jat. Vaik­ka ha­lu­ai­si teh­dä, ki­vun ta­kia ei ai­na pys­ty työ­hön.

– Oli­si mu­ka­va tul­la te­ke­mään so­vit­tu­na ai­ka­na jol­le­kin hir­si­sau­naa, mut­ta täs­sä to­teu­tuu sa­non­ta: ”Jos Luo­ja suo”, minä tu­len ja teen.