Ii­ta Sa­ra­jär­vi

Ra­nua

Tun­tu­rei­den si­lu­e­tit jää­vät taak­se­ni, kun kään­nän pie­nen Co­rol­la­ni koh­ti Ra­nu­aa. On­nel­lis­ta, et­tä sain erä­o­pas­kou­lun ka­las­tus­vii­kon hy­väk­si­lu­et­tua ja pää­sen yl­lät­tä­en ri­pa­ril­le iso­sek­si.

Hä­li­nää, sitä se on, kun kol­men lei­rin lei­ri­läi­set saa­pu­vat yh­tä ai­kaa opis­ton au­laan. ”Rs 7 erä (Rs = Rau­ti­o­saa­ri), tul­kaa te tän­ne.” Ma­joit­tu­mi­nen, ruo­kai­lu, ko­din il­ta. Lei­ri on saa­tu käyn­tiin. Tun­tuu mu­ka­val­ta, et­tä vii­kon ai­ka­na kaik­ki nämä vie­raat kas­vot sai­si­vat ni­met. Il­lal­la ko­koon­num­me ur­ku­jen ym­pä­ril­le lau­la­maan. ”Sä kul­jet seu­ras­sa Jee­suk­sen, sen ker­too kat­see­si rie­mui­nen” (VK 319).

Pak­kaam­me rin­kat, jaam­me ruu­at ja tar­kis­tam­me va­rus­teet va­el­lus­ta var­ten. Bus­si­mat­kal­la on odot­ta­va tun­nel­ma. Lei­rin opet­ta­ja pi­tää tun­nin Isä mei­dän -ru­kouk­ses­ta. Viik­ko siin­tää vie­lä tun­te­mat­to­ma­na edes­sä. Kun­pa jo­kai­nen lei­ri­läi­nen sai­si täl­lä lei­ril­lä tun­tea ole­van­sa hy­väk­syt­ty ja tur­vas­sa. Tun­nin lo­pus­sa lu­em­me ru­kouk­sen yh­des­sä ää­neen. ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.” Sii­hen tur­vaan on hyvä jää­dä.

Au­rin­ko vai­puu mail­leen, lep­pä­lin­tu py­räh­tää pe­sään­sä ja kui­kan huu­to kii­rii tyy­nen jär­ven pin­taa pit­kin. Iso­set ovat lau­la­neet il­ta­lau­lun­sa, ham­paat on pes­ty pie­nen suo­lam­men ran­nal­la ja päi­vän nau­rut kai­ku­vat vie­lä muis­toi­na sy­dä­mes­sä­ni. Kä­ve­len pit­kos­pui­ta pit­kin suol­le. Mie­les­sä vi­li­see päi­vän ta­pah­tu­mia. Muis­tan, mi­ten au­rin­ko läm­mit­ti rin­tee­seen op­pi­tun­nil­le ko­koon­tu­nei­den lei­ri­läis­ten sel­kiä, lem­peä tuu­len­vi­re vei sääs­ket loi­tom­mal­le ja met­sän pie­nel­lä au­ki­ol­la spike-pe­lit yh­dis­ti­vät. Muis­tan, mi­ten hy­väl­tä tun­tui, kun tyt­tö­jen ot­ta­es­sa yh­teis­ku­vaa huo­leh­dit­tiin, et­tä kaik­ki oli­vat ku­vas­sa. Ku­kaan ei saa­nut jää­dä pois. Pu­rim­me ky­sy­mys­laa­ti­kon ky­sy­myk­siä mö­kin suo­jis­sa. Pap­pi pu­hui sii­tä, mi­ten Ju­ma­lan val­ta­kun­nan raja kul­kee sy­dä­mes­tä sy­dä­meen. Sen pie­nen mö­kin suo­jis­sa tun­sin suun­na­ton­ta iloa us­kos­ta.

Kul­tai­set sä­teet viis­tä­vät män­ty­jä niin ma­ta­lal­ta, et­tä läh­den kul­ke­maan telt­ta­ky­län läpi omaa telt­taa­ni koh­ti. Mie­tin lei­rin ai­ka­na käy­ty­jä kes­kus­te­lu­ja. Moni nuo­ri on ki­puil­lut riit­tä­mät­tö­myy­den ja huo­nom­muu­den tun­tei­den kans­sa ja kyy­nel­ten vir­ta on ker­to­nut sii­tä, mi­ten ki­pe­ää elä­mä vä­lil­lä te­kee. On tun­tu­nut kui­ten­kin kos­ket­ta­val­ta kuul­la kes­kus­te­lun jäl­keen ky­sy­mys ”Saan­ko kaik­ki an­teek­si?” He ha­lu­a­vat kai­kes­ta huo­li­mat­ta us­koa.

”Nyt pel­ko pois, on merk­ki sa­lai­nen” (VK 928). On­ko kau­niim­paa nä­kyä, kuin mus­tiin ja val­koi­siin pu­keu­tu­neet, vii­kon ai­ka­na rak­kaik­si tul­leet lei­ri­läi­set lau­la­mas­sa rip­pi­lau­lu­aan? Pyyh­käi­sen kyy­ne­leet käm­men­sel­kään ja hy­myi­len. Kun­pa heis­tä jo­kai­nen osai­si näh­dä sen, mitä minä sil­lä het­kel­lä näen. He ovat kau­nii­ta, joka iki­nen. Se, mi­ten hy­vin he toi­si­aan vii­kon ai­ka­na koh­te­li­vat, mi­ten läm­pi­mäs­ti las­ki­vat kä­ten­sä toi­sen ol­ka­pääl­le loh­dut­ta­en vai­ke­al­la het­kel­lä ja mi­ten he huo­leh­ti­vat, et­tä ku­kaan ei jää­nyt yk­sin. Kuin­ka kau­nis­ta se on­kaan.

Ja kun minä tuon vii­kon jäl­keen pa­laan taas Ina­riin poh­joi­sen tai­vaan al­le, tun­nen kii­tol­li­suut­ta lei­ri­läi­sis­tä. He oli­vat en­ke­lei­tä mat­kal­la­ni, muis­tut­ta­mas­sa sii­tä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä.