Riit­ta Rii­ko­la

Ylö­jär­vi

Us­ko­vai­sil­la on val­tuus ju­lis­taa evan­ke­liu­mia maan pääl­lä.

Ylö­jär­ven kir­kos­sa jär­jes­tet­tiin mes­su 24. syys­kuu­ta. Mes­sun toi­mit­ti Juk­ka Pa­lo­la, ja sen aluk­si lau­let­tiin vir­si Tän­ne, Jee­sus, tu­lim­me (VK 201). Vir­si joh­dat­te­li mes­su­vä­en hil­jen­ty­mään Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le ja eh­tool­li­sen viet­toon.

Kos­ka oli 17. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta, saar­na­teks­tik­si oli va­li­koi­tu­nut ker­to­mus, jos­sa Jee­sus he­rät­tää La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta (Joh. 11:21–45). Tätä sun­nun­tai­ta kut­su­taan myös pik­ku­pää­si­äi­sek­si.

Jee­sus it­ki ys­tä­vän kuo­le­maa

Raa­ma­tun­koh­das­ta Pa­lo­la nos­ti esiin kol­me kos­ket­ta­vaa koh­taa. En­sim­mäi­se­nä Pa­lo­la kiin­nit­ti huo­mi­o­ta sii­hen, mitä evan­ke­lis­ta ker­too Jee­suk­ses­ta: “Jee­sus it­ki” (Joh. 11:35). Tämä koh­ta ku­vaa, mi­ten Jee­sus oli sekä Ju­ma­la et­tä ih­mi­nen. Jee­sus suri ys­tä­vän­sä La­sa­ruk­sen kuo­le­maa ku­ten si­sa­ruk­set Mart­ta ja Ma­ri­a­kin. Jee­sus ei ke­hot­ta­nut su­re­maan tul­lei­ta ih­mi­siä ole­maan it­ke­mät­tä, vaan it­ki it­se­kin, vaik­ka tie­si he­rät­tä­vän­sä La­sa­ruk­sen koh­ta kuol­leis­ta. Jee­sus ot­ti it­kul­laan osaa ih­mis­ten su­ruun. Pa­lo­la muis­tut­ti, et­tä Jee­sus ha­lu­aa ot­taa osaa mei­dän­kin elä­mäm­me su­rui­hin.

– Tä­män koh­dan ope­tus on, et­tä it­kul­la on paik­kan­sa ih­mis­ten elä­mäs­sä. On­kin tär­ke­ää, et­tä ih­mi­sel­lä on elä­mäs­sä tär­kei­tä hen­ki­löi­tä, joi­den kans­sa saa it­keä ja sur­ra, ai­van ku­ten nau­raa ja iloi­ta­kin.

Tai­vaas­sa ei ole it­kua

Toi­nen Pa­lo­lan esiin nos­ta­ma koh­ta oli Jee­suk­sen sa­nat: “Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin.” (Joh. 11:25–26.) Täs­sä Jee­sus osoit­taa, et­tä vain hä­nen kaut­taan voi saa­da ikui­sen elä­män kuo­le­man jäl­keen.

– Em­me voi jär­jel­lä kä­sit­tää tätä asi­aa, mut­ta saam­me us­koa Jee­suk­seen ja hä­nen ris­til­lä teh­tyyn so­vin­to­työ­hön­sä. Jee­sus on kuo­le­man val­lan voit­ta­ja. Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä tai­vaas­sa ei ole it­kua ei­kä su­rua, ei ki­pu­ja ei­kä syn­tiä, ei­kä mei­dän tar­vit­se ol­la eros­sa rak­kais­tam­me, Pa­lo­la pu­hui.

Jee­sus he­rät­tää kaik­ki kuol­leet

Vii­mei­nen nos­to teks­tis­tä oli Jee­suk­sen huu­to: “La­sa­rus, tule ulos!” Oli val­ta­va ih­me, kun jo nel­jä päi­vää kuol­lee­na ol­lut La­sa­rus kä­ve­li hau­das­ta ulos. Kuin­ka suu­ri voi­ma on­kaan Va­pah­ta­jan lau­su­mil­la sa­noil­la.

– Näil­lä sa­moil­la sa­noil­la Jee­sus he­rät­tää ker­ran kaik­ki kuol­leet. Vaik­ka em­me voi kuul­la Jee­suk­sen it­sen­sä pu­hu­van, voim­me hä­nen pal­ve­li­joi­den­sa kaut­ta kuul­la ää­nen, joka syn­nyt­tää us­kon ih­mi­sen sy­dä­mes­sä. Us­kon kaut­ta ym­mär­räm­me, et­tä meil­lä on us­ko­vai­si­na val­tuus ju­lis­taa evan­ke­liu­mia, Pa­lo­la ker­toi.

Jee­sus sa­noo­kin ope­tus­lap­sil­leen: “Joka kuu­lee tei­tä, se kuu­lee mi­nua” (Luuk. 10:16).

Lop­pu­ru­kouk­ses­sa Pa­lo­la muis­ti eri­tyi­ses­ti nii­tä, joil­la on nyt ki­pu­ja ja sai­raut­ta omas­sa elä­mäs­sään sekä nii­tä, jot­ka ovat huo­lis­saan lä­hei­sen­sä sai­rau­des­ta. Ih­mi­nen voi luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la tie­tää elä­män ilot ja su­rut, ja hän on lu­van­nut ol­la kans­sam­me kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti (Matt. 28:20).