Tä­hän aa­muun so­pii jäl­leen yk­si Nii­lo Rau­ha­lan kir­joit­ta­mis­ta ru­nois­ta. Sii­tä on tul­lut mi­nul­le ikään kuin aa­mu­ru­kous. ”Aa­mu on nous­sut. As­tun kos­te­al­le pi­hal­le ja ky­se­len, mi­tä­hän täs­tä päi­väs­tä on kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan kir­jaan.” Jo­kai­nen aa­mu on ih­me, uu­den mat­kan al­ku. Ru­nos­sa kul­ki­ja luot­taa Ju­ma­lan us­kol­li­suu­teen. Kul­le­kin päi­väl­le löy­tyy vir­voit­ta­va läh­de.

Töi­hin men­nes­sä­ni kuun­te­len au­ton ra­di­os­ta aa­mu­har­taut­ta. Vir­ren sa­nat tu­le­vat lä­hel­le. Mi­nä­kin pyy­dän vir­si­ru­noi­li­jan ta­voin, et­tä nä­ki­sin tä­män päi­vän mat­kan. Ym­mär­täi­sin kei­den kans­sa ja mi­hin suun­taan mi­nun tu­lee kul­kea, jot­ta ”Isän tah­to” ta­pah­tui­si mi­nus­sa ja mi­nun kaut­ta­ni. Mitä se Ju­ma­lan tah­don ta­pah­tu­mi­nen tar­koit­taa ihan ta­val­li­se­na päi­vä­nä? Voi­ko se ol­la ihan vain sitä, et­tä hoi­dan par­haan tai­to­ni ja ym­mär­ryk­se­ni mu­kaan työ­ni ja muut tä­män päi­vän teh­tä­vät? Tar­koit­taa­ko se sitä, et­tä poh­ja­vir­ta­na jo­kai­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­ses­sa on kun­ni­oi­tus? Halu toi­mia toi­sia koh­taan ja hei­dän kans­saan ku­ten toi­voi­sin it­se­ä­ni koh­taan toi­mit­ta­van?

Muis­tan, mitä Mart­ti Lut­her on to­den­nut Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mi­ses­ta: Kyl­lä Kaik­ki­val­ti­aan tah­to ta­pah­tuu, vaik­ka em­me tu­tun ru­kouk­sen ta­voin sitä pyy­täi­si­kään. Mei­dän on it­sem­me vuok­si kui­ten­kin tär­ke­ää py­säh­tyä ru­kouk­sen pyyn­töön. Ei vain pyy­tä­mään sitä, et­tä Ju­ma­lan tah­to ta­pah­tui­si niin maan pääl­lä kuin tai­vaas­sa, vaan et­tä omal­la elä­mäl­läm­me oli­si kes­tä­vä pe­rus­ta, jon­ka va­ras­sa us­kal­taa elää roh­ke­as­ti, men­nä tiet­tö­mään maas­toon, jon­ka merk­ke­jä ei en­nes­tään tun­ne. Juu­ri siel­lä, us­kon luot­ta­muk­sen va­ras­sa, on val­mis ot­ta­maan vas­tuu­ta isom­mis­ta ja pie­nem­mis­tä asi­ois­ta.