Opis­ke­li­ja­po­ruk­ka hil­je­nee. Häm­men­ty­nei­tä kat­sei­ta. Mi­tä­hän tuo­hon ky­sy­myk­seen oi­kein pi­täi­si vas­ta­ta? Opet­ta­ja kat­se­lee ja odot­taa. Ku­kaan ei voi vas­ta­ta myön­tä­väs­ti hä­nen esit­tä­mään­sä ky­sy­myk­seen: Kuka teis­tä on va­lin­nut syn­ty­mä­paik­kan­sa?

Etii­kan tun­nil­la poh­di­taan ih­mi­sen ar­voa. Mi­ten sitä voi mi­ta­ta vai voi­ko sitä ol­len­kaan mi­ta­ta? Mei­tä ih­mi­siä on niin mo­nen­lai­sia, eri­lai­sia ihon­vä­ril­tään, kie­lel­tään, us­kon­nol­taan, kult­tuu­ri­taus­tal­taan. Eri­lai­suut­ta tuo­vien asi­oi­den lis­taa voi­si jat­kaa lo­put­to­miin. Mo­ni­nai­suu­den kes­kel­tä nou­see esil­le jo­ta­kin hy­vin sy­väs­ti yh­teis­tä. Jo­kai­nen ha­lu­aa tul­la kuul­luk­si ja ym­mär­re­tyk­si. Jo­kai­nen ha­lu­aa tul­la hy­väk­sy­tyk­si ja ar­vos­te­tuk­si. Juu­ri sel­lai­se­na kuin on.

Kris­ti­nus­kon pe­ru­so­pe­tus an­taa sel­vän vies­tin. Jo­kai­nen on Ju­ma­lan luo­ma­na ja lu­nas­ta­ma­na sa­ma­nar­voi­nen. Jo­kai­nen elä­mä on ai­nut­ker­tai­nen. Ku­kaan meis­tä ei voi va­li­ta läh­tö­koh­taan­sa, ei syn­ty­mä­paik­kaan­sa, ei pe­ri­mään­sä. Jo­kai­sel­le on an­net­tu sama teh­tä­vä: kun­ni­oi­te­taan toi­si­am­me, pi­de­tään huol­ta toi­sis­tam­me. Yk­sin­ker­tai­suu­des­saan mo­nes­ti niin vai­kea to­teu­tet­ta­va.

Jos­pa tä­nään on­nis­tui­sin jät­tä­mään omat en­nak­ko­luu­lo­ni taka-alal­le ja koh­taa­maan muut avoi­min mie­lin. Jo­kai­sel­ta voin op­pia jo­ta­kin.